PR on toista Pietarissa

Jouko Marttila

Venäjä on toista maata. Pahan vallasta on tultu rahan valtaan. Se tuntuu ja näkyy Pietarissa toimivien yritysten viestinnässä.

Yhdysvaltain presidentti Ronald Reagan nimitti aikanaan Neuvostoliittoa pahan valtakunnaksi ja kapitalismin pahimmaksi viholliseksi. Mitä mahtaisi Reagan sanoa nyt, kun Yhdysvalloissa talous on siirtynyt hallituksen ja keskuspankin ohjaukseen ja Venäjästä on tullut kapitalistinen maa?

Pahan valta on muuttunut rahan vallaksi. Markkinatalous toimii Pietarissa suoraviivaisesti. Jos Pietarissa haluaa näkyvyyttä, sitä voi ostaa. Länsimaista tuttu PR-toimistojen tuottamien juttuideoiden tarjoaminen medialle tuottaa harvoin tulosta.

Eräs suomalaisyrityksen venäläinen markkinointipäällikkö sanoi, että PR-toimistoja ei Pietarissa juuri tarvita, koska toimittajat kiinnostuvat aiheesta vasta, kun on ensin puhuttu rahasta. Toimittajat on valjastettu tienaamaan palkkansa. Jos jutun aikoo saada läpi ilman maksua, sen täytyy olla niin kiinnostava, että aiheesta syntyy todellista uutiskilpailua.

Mainontaa vai sisältöä?

Suomessa journalismi ja mainonta on erotettu toisistaan. Lukijan pitäisi pystyä erottamaan, mikä on maksettua ja mikä toimitettua sisältöä. Venäjällä raja katosi, kun kommunistidiktatuurista siirryttiin markkinatalouteen. Ilman maksullista sisältöä yksityinen media olisi kuollut kokonaan. Pietarissa perinteisiä sanomalehtiä ei enää juuri lueta. Kansa seuraa sosiaalista mediaa, erikoisjulkaisuja ja verkkolehtiä.

Suomi ei ole rahalla ostettujen sisältöjen suhteen täysin neitseellistä maaperää. Meillä toimitaan hienotunteisemmin. Toimittajille ei makseta. Sen sijaan yritys palkkaa PR-toimiston tuottamaan ja tarjoamaan kiinnostavia sisältöjä. Uskon, että suomalainen tapa tuottaa parempaa laatua.

Kaupalliset blogit ovat vallanneet verkkolehtiä. Vahvat ja suositut brändit rakentavat omia medioitaan kohdatakseen suoraan omat asiakkaansa. Sisältömarkkinointi eli yritysten itsensä tuottamat mediasisällöt hämärtävät ostetun ja itsenäisesti toimituksissa ideoidun sisällön välistä rajaa. Mitä jää jäljelle journalismista? Samalla pitää kysyä, mitä on aidosti riippumaton journalismi?

Toimittajat altistuvat koko ajan vaikutteille. Niin sanottu tutkiva journalismikaan ei ole arvolatauksista vapaata objektiivisuutta. Pitäisikö toimittajat velvoittaa kertomaan keneltä he saivat idean juttuunsa?

Huono ei parane maksamalla

Journalismi voi hyvin, jos media voi hyvin. Kaikki lähtee viime kädessä lukijasta. Jos hänelle tarjotaan totuudenmukaista, hyvää, oivaltavaa, analyyttista ja viihdyttävää journalismia, lopullisen laskun maksajalla ei ole niin suurta merkitystä.

Esimerkiksi Red Bull tuottaa valtavan määrän kiinnostavaa sisältöä ja monet talouslehdet julkaisevat maksettuja blogeja, naistenlehtien sisällöstä puhumattakaan. Silti laatu ratkaisee. Huono sisältö ei maksamalla parane. Sen sijaan maksavan asiantuntijakirjoittajan blogi voi parhaimmillaan tarjota oman talon toimittajaa laadukkaampaa sisältöä.

Paineita pietarilaisen sisällöntuotannon malliin voi nousta myös Suomessa. Yksityinen media on taloudellisesti ahtaalla, mutta toivoa sopii, ettei toimittajien suora lahjonta leviä idästä länteen. Avoimesti tuotettu sisältömarkkinointi palvelee hyvin toteutettuna sekä lukijoita että mediaa.

P.S. Tästä blogista ei kukaan maksanut, eikä siitä maksettu.
P.P.S. WordPress.comiin perustettiin tammikuussa 1 321 980 uutta blogia.


Urheilun ja rakentamisen juhlaa Sotshissa

Kimmo Kuokka

Sochi 2014 - (c) Artis Rams, Flickr

Olympiamitaleista kilpaillaan seuraavien parin viikon ajan Putinin aavistuksen hätäisesti kasatussa Xanadussa eli Sotshissa. Media on jo muutaman kuukauden ajan raportoinut rakennustöihin liittyvistä epäselvyyksistä ja korruptiosta. Kisojen alla huolta herätti mm. toimittajien journalistinen vapaus sekä ihmisoikeusasiat. Venäjän homokammo on myös saanut palstatilaa ja Saksan joukkue ottaa asiaan selkeästi kantaa jopa kisa-asuillaan, vaikka se ei sitä virallisesti myönnä.

Huumoriksi kritiikki Venäjän kisajärjestelyjä kohtaan kääntyi siinä vaiheessa, kun ensimmäiset kisavieraat ehtivät paikalle. 51 miljardin dollarin budjetista huolimatta urakka olikin ns. vaiheessa. Eri maiden toimittajat ja urheilijat ovat jo viime viikonlopusta lähtien raportoineet kummallisuuksista kisakylässä ja hotelleissa. Jos etukäteen olisi ollut tiedossa, että Sotshissa on huutava pula hehkulampuista ja suihkuverhoista, niin olisin matkustanut sinne hehkulamppusuihkuverhokauppiaana ja tullut rikkaana miehenä takaisin.

Erilaiset kummallisuudet ovat levinneet tehokkaasti Twitterissä, jonne ilmaantui jo ennen kisoja useampikin tili raportoimaan vain ja ainoastaan Sotshin ongelmista – ja hashtageja (suom. hästäki) piisaa sitäkin enemmän. Tässä muutamia viestejä toimittajilta:

  • CNN varasi noin tusinan huoneita, paikalle saavuttaessa vain yksi löytyi. Sehän oli tällaisessa kunnossa.
  • Varoitukset ja ohjeet ovat oma lukunsa. Venäjällä käytetylle WC-paperille on oma paikkansa.
  • Hotellin respa ilmoitti, että kun vettä joskus alkaa tulla, niin ”se on vaarallista kasvoille”. No siltä näyttää.
  • Torstaina (vuorokautta ennen avajaisia siis) matkalla mediakeskukseen näytti tällaiselta.

Laajempi kokoelma Sotshin mielenkiintoisia sattumuksia löytyy mm. osoitteesta https://twitter.com/SochiProblems.

Tovi sitten naurua herätti erään amerikkalaistoimittajan viesti, jossa hän yritti vaihtaa kolmea löytämäänsä hehkulamppua ovenkahvaan, jotta saisi huoneensa oven kiinni. Kovempi kohtalo oli saksalaisella valokuvaajalla, jonka ensimmäinen hotellihuone oli täynnä rakennusrojua tms. Hän sai sentään uuden huoneen, mutta siellä oli nukkumassa lauma rakennusmiehiä. Kolmanteen huoneeseen hän ei edes päässyt, kun hissin oven avautuessa käytävällä juoksi villikoiria. Kyseisen valokuvaajan myöhemmistä vaiheista ei ole tietoa.

Snoukkailu ja muut Suomelle potentiaaliset mitalilajit

Tänään urheilun ulkopuoliset asiat (toivottavasti) unohtuvat, kun olympialaiset potkaistaan kunnolla käyntiin avajaisten myötä. Suomen joukkue lähtee mitalijahtiin jälleen kerran altavastaajan asemasta käytännössä kaikissa perinteisemmissä lajeissa. Vain lumilautailussa Suomi on jo etukäteen yksi vahvimmista mitalirohmuista. Kyllä, käytin tosiaankin sanaa rohmu, sillä onnistuessaan Suomen snoukkaajat tuovat mitaleita useammasta lajista (slopestyle, big air, halfpipe) sekä miesten että naisten puolella. Snoukkamitaleita ei kannata väheksyä, sillä pahimmassa tapauksessa Suomi ei kisoista kotiin muita mitaleja tuo ollenkaan.

Perinteisten lajien edustajista Suomen vahvin mitalisuosikki on Kaisa Mäkäräinen. Itse asiassa olen pettynyt, mikäli Kaisa ei tule kisoista kotiin kahden mitalin kanssa. Supersuorituksella hän ottaa mitalin jokaisessa startissaan, mutta parhaat mahdollisuudet hänellä lienevät pikamatkalla ja takaa-ajossa. Kaikki on kuitenkin kiinni taulujen putoamisesta.

Yksi hyvin potentiaalinen mitalilaji on pikaluistelu, jossa sekä Poutalalla että Koskelalla on onnistuessaan mahdollisuudet mitaliin. Valitettavasti tämän kauden tulosten valossa mitali edellyttää kummaltakin perusvarman vedon sijaan täydellistä vetoa. Toivottavasti Koskela on saanut luistimiensa terät kestämään – edes olympialaisten kisapyrähdysten ajan.

Mäkihyppy, yhdistetty ja maastohiihto: ei mitalisadetta

Mäkihypystä tai yhdistetystä yksikin mitali olisi jättiyllätys, jo sijoitukset kymmenen sakkiin olisivat positiivisia tuloksia. Myöskään alppihiihdosta ei kannata odottaa yhtään mitään Romarin jättäessä kisat väliin ja Poutiaisen kurvaillessa varjojen mailla aiempiin kausiin verrattuna.

Miesten maastohiihdossa suomalaiset odottavat sitä kuuluisaa pöljää päivää, mikä todennäköisimmin ei kohdalle osu. On se muuten kumma juttu, kun norjalaisille riittää normaali päivä mitalivauhtiin, mutta suomalaisilta se vaatii noin kerran kolmessa vuodessa kohdalle osuvan supersuorituksen.

Naisten hiihdosta saa ja pitääkin odottaa mitalia. Sprinttiviesti sekä normaali viestihiihto lienevät varmimmat mitalilajit, mutta myös yksilömatkoilta voi tulla kilisevää kaulaan. Tosin kolmen kärkeen on sen verran tunkua, ettei Suomen joukkueen tarvitse edes pahasti tumpeloida jäädäkseen kokonaan ilman mitalia myös naisten hiihdossa.

Jääkiekko ja muut lajit

Jääkiekko aiheuttanee eniten parranpärinää suomalaisissa keskiolutbaareissa, joko hyvässä tai pahassa. Miesten puolella mitali vaatii jälleen kerran erinomaista suoritusta, mutta kisojen pelijärjestelmän ansiosta lähes puolet matseista voi surffailla puolivaloilla: vasta puolivälieräottelu käytännössä määrittelee joukkueen onnistumisen. Mitalille on kaikki mahdollisuudet, mutta pahasti ei kannata pettyä, jos sitä ei tulekaan. Naisten puolella pronssimitali on suorastaan tyrkyllä. Sitä kirkkaammat vaatisivat jättiyllätyksen ja neljäs tila puolestaan olisi pettymys.

Freestyle-hiihtolajeista ei kannata odottaa menestystä vastaavalla tavalla kuin lumilautailussa, mutta suomalaisten osaamisesta ja ennen kaikkea odotuksista lajin tulevaisuuden varalle kertoo se, että Suomea edustaa Sotshissa peräti kymmenen freestyle-laskijaa. Heistä konkreettisimmat mitalitoiveet kohdistuvat Jouni Pelliseen skicrossin puolella. Pellinen oli viime talvena MM-kisoissa neljäs ja ainakin kaveri itse lähtee kisoihin mitalinkiilto silmissään, joten penkkiurheilijoiden kannattaa seurata miehen suorituksia suurella mielenkiinnolla.

Kisoissa kilpaillaan myös muutamassa lajissa, joissa Suomella ei ole edustusta ollenkaan. Taitoluistelun ja curlingin jääminen ilman edustajaa harmittanee osaa kotikatsomoista, mutta se ei taida suomalaisia juuri hetkauttaa, että skeletonin ja ohjaskelkkailun mitalit jaetaan ilman suomalaisia.

Reilun parin viikon päästä olen joko näiden ennakkoanalyysien ansiosta joko suuri guru tai istun häpeäpaalussa toimistomme nurkassa. Jälkimmäinenkään vaihtoehto ei pelota, sillä se on tullut jo tutuksi.

 

Kuva Flickr-käyttäjältä Artis Rams. Julkaistu Creative Commons -lisenssillä.


Selkokieli on muutakin kuin tekstiä

Sari Sandrini

Osallistuin viime viikolla Kuntaliiton ja Selkokeskuksen järjestämään seminaariin, jossa puhuttiin virkakielen kehittämisestä. Seminaarin aiheita olivat selkokieli sekä videoiden, hyvän virkakielen ja selkeiden ohjeiden käyttö julkisessa palvelussa. Aihe on tärkeä, sillä Selkokeskus arvioi, että selkokielen käyttäjiä on Suomessa yli puoli miljoonaa. Ryhmään kuuluu niin vammaisia, maahanmuuttajia kuin ikäihmisiäkin. Heille selkeällä viestinnällä on erityisen suuri merkitys, sillä normaaliin elämään kuuluvaan asiointiin käytettävät kunnan tai virastojen kirjeet ja nettisivut ovat valitettavan usein kirjoitettu kapulakielellä. Kun käsiteltävä asiakin on uusi tai vieras, ei ole ihme, etteivät ihmiset ymmärrä, mitä heidän odotetaan tekevän esimerkiksi Kelan tukien saamiseksi.

Kolmituntisen seminaarin tärkeimmäksi anniksi minulle jäivät esimerkit siitä, kuinka videoita ja kuvasarjoja voidaan hyödyntää selkeässä viestinnässä. Nykyisin selkokielisyydestä puhuttaessa keskitytään vielä kirjoitettuun tekstiin ja sen selkiyttämiseen. Kun kuitenkin vuorovaikutus, videot ja kuvat ovat netissä lähes itsestäänselvyys, virkamiesten laatimien ohjeistusten tulisi seurata esimerkkiä.  

Kehitysvammaliiton Hannu Virtanen näytti puheenvuorossaan esimerkkejä tiedon jakamisesta visuaalisesti. Näin vältät vatsataudin -kuvasarjassa suuri kuva tukee lyhyttä tekstiä, jotka myös luetaan ääneen (rauhallisesti ja selkeästi artikuloiden). Kuvasarjan etuna videoon on, että jokainen voi käyttää kuhunkin sivuun juuri niin kauan aikaa, kuin tarvitsee. Videolla taas voidaan helposti näyttää monivaiheisia asioita, kuten maksukortilla maksamista. Video on jälkikäsitelty, niin että se korostaa keskeisiä asioita, ja tärkeissä kohdissa sitä on myös hidastettu.

Ns. normaalille katsojalle edelliset esimerkit ovat varmasti tylsiä. Uskon silti kuvan voimaan myös tavallisen väestön keskuudessa. Ilotulitusraketeista varoitellaan joka vuosi. Kumpaa nuoriso mahtaa uskoa paremmin, Tukesin ilotulitusohjeita – vai Duudsoneita

Ps. Jäitkö miettimään miltä selkokieliset nettisivut näyttävät? Papunetin Selkosivut näyttävät, mistä on kyse.

 

Duudsonien rakettikoulu on selkokieltä parhaimmillaan


 

Kuva Flickr-käyttäjältä Martin Pettitt (Creative Commons)


"Mikä tän hashtag on?"

Petteri Puustinen

Ystäväni on ammatiltaan yläkoulun opettaja. Hänen lähimmät työtoverinsa ovat siis 13–16-vuotiaita, median ja teknologian läpeensä kyllästämiä nuoria. Oppilaat tekevät esitelmiä iPadeilla, kyselevät unohtuneiden läksyjen perään omissa WhatsApp-ryhmissään ja rakentavat limudiskoon sponsoriseinämän Instagram-poseerausten taustaksi. Välitunnilta palatessaan he saattavat tiedustella: ”Ope hei, mikä tän tunnin hashtag on?” Sosiaalisen median käyttäminen on heille luontevaa kuin hengittäminen.

Opettajien suhtautuminen näihin teknoteineihin on kaksijakoista. Toiset kokevat tärkeäksi pysyä mukana nuorten some-kulttuurissa ja kehittelevät esimerkiksi kotitehtäviä, joissa oppilaiden tulee kirjoittaa vastauksensa blogipostauksina. Toiset taas ovat sitä mieltä, että Pythagoras tai inessiivi eivät tarvitse ympärilleen mitään ylimääräistä, vaan terävä lyijykynä ja vahvat istumalihakset ovat tärkeimmät työkalut oppimiseen.

Jo muutaman vuoden kuluttua nämä somessa marinoidut ihmistaimet kirmaavat koulumaailmasta työelämään. Heistä tulee sinun alaisiasi, kollegoitasi – ja asiakkaitasi. Osaatko silloin viestiä heille niin, että saat sanomasi perille? Pelkkä tekninen osaaminen ei riitä, vaan kyseessä on ennen kaikkea ajattelutavan muutos. Olennaista ei ole se, osaatko käyttää Instagramia tai Twitteriä – vaan se, ymmärrätkö maailmaa, jossa tiimipalaverilla on luonnostaan oma hashtag.

Somenatiivin sukupolven kypsyessä merkittäväksi kuluttajasegmentiksi myös yritysten tulee arvioida omaa viestintäänsä uudella tavalla. Online-tilassa kasvaneet nuoret eivät tee eroa sosiaalisen median ja ”perinteisen median” välille: naapurin Kristianin Twitterissä jakama tieto ei välttämättä ole heille yhtään vähemmän arvokasta kuin Helsingin Sanomien Twitter-sisällöt, vaikka jälkimmäisellä onkin tukenaan suuren mediatalon resurssit.

Yritysten viestinnän kannalta tässä piilee sekä riskejä että mahdollisuuksia. Toisaalta on mahdollista tavoittaa ihmiset suoraan ilman median kankeaa uutiskynnystä tai raskasta panostusta markkinointiin, mutta toisaalta on vaara menettää oman alan ja aihepiirin asiantuntijan paikka kenelle tahansa mielenkiintoiselle tyypille, joka keskittyy somessa samoihin asioihin.

Uudessa maailmassa onnistuminen vaatii joustavaa viestintää niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. Emme saa tuudittautua uskomaan, että olemme eksperttejä. Tilanteet kehittyvät jatkuvasti ja muutokselle täytyy pysyä herkkänä. Opettajakaverini kertoi, että nykyisin luokan ”kovikset” eivät istu takapulpeteissa, vaan nämä mielipidejohtajat haluavat nimenomaan eturivin paikat. Jos me viestijöinä emme äkkää tällaisia kulttuurisia muutoksia ajoissa, emme saa sanomaamme uppoamaan.

En sano, että meidän pitäisi itse olla koko ajan kehityksen eturivissä – mutta meidän täytyy pysyä kärryillä siitä, keitä siellä kulloinkin on.

 


Kuva Flickr-käyttäjältä Brad Flickinger (Creative Commons)


Tohtori Gong ja arvotutkimuksen arvo

Jukka Koivisto

Kenraali Adolf Ehrnrooth tiivisti oman johtamisoppinsa sota-ajan kokemuksistaan: ”joukkoja on johdettava edestä”. Se tarkoittaa kykyä tehdä päätöksiä, kantaa niistä vastuu ja näyttää omaa esimerkkiä. Se ei tarkoita ärjymistä, karjumista tai alaisten kyykyttämistä tai muuten huonoa kohtelua.

Viime päivinä Suomessakin on sukeutunut keskustelu, voiko tätä maata enää johtaa edestä kun yhteiskunta on arvomaailmaltaan  pirstaloitunut  ja mosaiikistunut. Enää ei ole tunnistettavissa yhtenäiskulttuuria, joka olisi yhteiskuntakehityksen selkäranka.

Kysymys on perimmältään yksilön muuttuvista arvoista. VTT Martti Puohiniemi toteaa:

”Arvot ovat ihmisen tietoista persoonallisuutta ja siksi mukana kaikessa, mitä ihminen tekee”.

Pelkistäen yksilö rakentuu arvoista, asenteista ja mielipiteistä. Arvot ovat sangen pysyviä, asenteet muuttuvat jo paljon sukkelammin ja kuten tunnettua mielipiteet voivat vaihdella esimerkiksi 30 sekunnin välein. Arvotutkimus vaatii syvällistä perehtymistä. Monet arvotutkimuksiksi mainostetut ovat lähinnä mielipidetutkimuksia. Vastaus kysymykseen ”Pitäisikö Suomen erota EU:sta?” ei ole arvo vaan mielipide.

Suomessakin tutun Monitor –tutkimuksen luoja Daniel Yankelovich löysi 1960 –luvun lopulla Yhdysvalloissa murroksessa olevan kansakunnan kansalaisoikeusliikkeen, opiskelijoiden aktivoitumisen ja Vietnamin sodan vastaisten mielenosoitusten saattelemana. Auktoriteettien asema horjui. Yksilöllisyys vahvistui ja itsensä toteuttamisesta tuli keskeinen arvo.

Ronald Inglehart on tutkinut arvomuutoksia globalisoituvassa maailmassa.  Hänen johtopäätöksensä on, että arvomuutokset vaikuttavat kansakuntien taloudelliseen kehitykseen, poliittisten puolueiden strategioihin ja perinteisten instituutioiden asemaan. Läntisissä hyvinvointiyhteiskunnissa kansalaisten huomio kiinnittyy hyvinvointiin – well-being on tärkeää. Vapaa-aikaa, laadukasta perhe-elämää, hyvää ja laadukasta ruokaa sekä omaa fyysistä hyvinvointia arvostetaan nyt yli kaiken. Yksilökeskeisyys on vahvistunut. Suomalainen ei koe olevansa osa suurta massaa. Hän tietää mitä haluaa. Samalla vanhat perinteiset instituutiot on haastettu. Se koskee kirkkoa, puolustusvoimia, ammattiyhdistysliikettä, yritysten etujärjestöjä, puolueita ja koko virkakoneistoa. Kriisissä olevan puolueen läpivalaisussa kannattaa ensin esittää kysymys, onko yhteiskunnan arvo-ilmasto ajanut puolueen tavoitteiden ohi?

Yrityksille arvot ovat tärkeitä. Ne ovat kartta tavoitteiden toteuttamiseen. Nuori sukupolvi rekrytointihaastatteluissa kysyy, mikä on teidän arvomaailmanne? Johtajuus muuttuvassa arvoilmastossa ei ole sen hankalampaa kuin aiemminkaan, mutta erilaista se on. Johtajan pitää silti yhä johtaa edestä ja näyttää suuntaa. Se tarkoittaa yhä kykyä kuunnella, tehdä päätöksiä ja kantaa niistä vastuu.

Aikanaan kuuluin kansainväliseen verkostoon, joka sai nimen FEIG – Free Enterprise Information Group. Se oli 20 OECD -maan teollisuusjärjestöjen verkosto, joka kerran vuodessa kokoontui analysoimaan kunkin maan asenne- ja arvomuutoksia. Kaikista kokouksista tehtiin yhteenveto tavoitteena löytää heikkoja signaaleja, orastavia muutoksen aihioita.

Joukkoon kuului myös eräs tohtori Gong, joka edusti Korean teollisuusliittoa. Hänet oli palkattu tekemään arvioita sellaisista globaaleista muutosvirroista, jotka vaikuttivat yritysten toimintaan ja kuluttajien käyttäytymiseen. Kun me muut selostimme omissa maissamme tehtyjen tutkimusten tuloksia, Korean tohtorilla oli muun materiaalin ohella kiintoisa metodi. Hän matkusti joka vuosi Yhdysvaltojen länsirannikolle San Fransiscoon, Los Angelesiin sekä Berkleyn ja Stanfordin yliopistoihin. Siellä hän kulutti paljon aikaa mm. kirjakaupoissa tutkien uusien kirjojen nimikkeitä. Hänellä oli vakaa käsitys, että mikä Kaliforniassa – ja erityisesti Piilaaksossa – oli uutta nyt, olisi parin vuoden kuluessa kuuma keskustelunaihe myös muualla maailmassa.

Tohtori Gong teki viiltävän hyviä analyysejä. Enää tuo metodi tuskin toimisi. Maailma on kutistunut. Siitä internet ja sosiaalinen media ovat pitäneet huolen. Ehkä juuri siksi arvotutkimus elää uutta nousukautta.

 


Kuva Flickr-käyttäjältä Nicholas Eckhart (Creative Commons)


Valmentava johtaminen vaatii luopumista vallasta

Maria-Elena Cowell

Vasta hiljan ainoa Suomessa tunnustettu johtamisen tapa oli autoritäärisen käskyttävä. Tradition siirtymisestä pitivät osin huolta laaja ja koko ikäluokat kattanut asevelvollisuus, homogeeninen väestöpohja, poikkeuksellinen yhtenäiskulttuuri ja miksei myös sotien sankaritekojen myyttinen narratiivi. Länsimaisittain varsin myöhään väistynyt agraarikulttuuri isäntä-renki-asetelmineen ei liene syytön sekään komentojohtamisen säilymiseen.

1990-luvulla käynnistynyt Suomen ja Ruotsin talouksien voimakas lähentyminen toi suomalaiseen puheenparteen halveksuvat vertaukset ruotsalaiseen diskuteeraukseen; johtamiskulttuurit törmäsivät, kun management by perkele ja management by engarerande kohtasivat.

Niin kutsuttujen vanhan koulun miesjohtajien eläköityminen on nostanut esiin nuoren polven johtajat, niin mies- kuin naispuoliset, joiden arvoihin mahtuu muutakin kuin uraa. Perhe, ystävät ja harrastukset saavat nykyään luvan kanssa varastaa aikaa johtajan kalenterista. Johtajan paremmuutta tai sitoutuneisuutta ei etätyön aikana enää mitata konttorilla vietettyinä tunteina.  Hyvään johtamiseen nähdään nyt kuuluvan tasapainoinen yksityiselämä. Kaiken uhraavan työnarkomanian aika ei ehkä ole kokonaan ohi, mutta väistymässä johtajan pätevyyskriteeristöstä.

Valmennus eli coaching on yleistynyt liiketalouden konsultoinnissa, ja uuden polven kansainväliset johtamisopit perustuvat muulle kuin aseman suomalle auktoriteetille: asiantuntijuudelle ja esimerkillä johtamiselle. Valmentava johtaminen tarkoittaa, että johtaja uskoo ratkaisujen löytyvän yhteistyössä alaisten kanssa. Johtaja ei kuitenkaan väistä vastuuta päätöksenteosta: hän päättää, mutta vasta kuultuaan eri näkemyksiä perusteluineen. Päätöksenteko saattaa kestää pidempään, mutta päätös on paremmin ankkuroitunut työyhteisöön, kun kaikilla on ollut mahdollisuus ilmaista mielipiteensä.

Valmentava ote auttaa alaisia kehittämään omaa osaamistaan, luottamaan omaan näkemykseensä ja sitoutumaan yhteisiin päätöksiin. Työyhteisö kokee, että sitä kuullaan – ja luottamusta osoittamalla johtaja saa myös työyhteisön voimaan hyvin.

Johtajalta valmentava ote vaatii paljon. Asemaan perustuvasta vallasta luopuminen voi olla iso kulttuurinmuutos; kysyminen on monelle vaikeampaa kuin saneleminen. Kuunteleminen edellyttää herkkyyttä, sosiaalista taitoa, kärsivällisyyttä ja oikeudenmukaisuutta. Epätäydellisessä maailmassa epätäydellinen johtaja voi lohduttautua sillä, että näitäkin ominaisuuksia voi kehittää – valmentautumalla valmentavaan viestintään!

Nikottelevalle dirikalle voi siteerata Tommy Hellstenin paradoksia: saat sen, mistä luovut.


Kuva Flickr-käyttäjältä Alden Jewell (Creative Commons)


Piditkö tästä artikkelista? Saattaisit pitää myös näistä:

Treenaa some-kriisiä jo nyt, älä vasta tositilanteessa!  –  "Hyväksy lähtötilanne: Asiakas on kuningas ja some hänen valtakuntansa." 

One Directionin hajoaminen ja 'fandom' – mitä voimme oppia?"Fanit ovat muuttuneet pelkistä kuluttajista aktiivisiksi sisällöntuottajiksi."

Ajatusjohtajuutta ei voi luoda ilman asiantuntijoita"Yritys voi tavoitella asiantuntijamielikuvaa, mutta ajatukset tulevat ihmisiltä." 


Ryhdy Kaiun uutiskirjeen tilaajaksi tästä:


Konsultti, hyödyllinen idiootti?

Petteri Puustinen

Kaksi viime aikoina minuun eniten vaikuttanutta kulttuurielämystä ovat olleet Gravity-elokuva sekä Donna Tarttin uusin romaani The Goldfinch. Olen yrittänyt miettiä, miksi pidin niistä niin kovasti. Toki kumpikin on omassa genressään laadukkaasti toteutettu tuotos, joka sekä viihdyttää että tarjoaa vakavampaakin ajateltavaa. Mutta yksi merkittävä syy Gravityn ja The Goldfinchin vaikuttavuuteen oli se, etten tiennyt niistä etukäteen mitään. En katsonut traileria, en lukenut arvosteluja, en vilkaissut takakantta. Syöksyin vain ennakkoluulottomasti kummankin maailmaan ja otin kokemuksen vastaan ilman etukäteisodotuksia.

Vastaava ennakkokäsitysten minimointi on tärkeää myös konsultin työssä. Asiakkaathan toivovat konsultilta usein nimenomaan ”tuoreita silmiä”, raikasta ulkopuolista näkemystä tekemiseen. Konsultin arvo on siinä, että hän tietää ja osaa jotain, mitä asiakas ei itse voi tietää tai mitä tämä ei itse ole ehtinyt ottaa haltuun. Konsultti voi ammentaa näkemystä esimerkiksi tuoreista artikkeleista, mielenkiintoisista tapahtumista, uusista tuotteista ja ratkaisuista sekä etenkin kokemuksestaan muiden yritysten tai muiden toimialojen parissa työskentelemisestä.

”Tuoreiden silmien” vaatiminen konsultilta johtaa kuitenkin eräänlaiseen paradoksiin. Ihannetilanteessahan konsultin pitäisi sekä tuntea asiakkaan bisnes täydellisesti että pystyä tarkastelemaan sitä raikkaalla ja uudella tavalla. Olla hyödyllisenä idioottina samanaikaisesti sekä sisä- että ulkopuolella.

Kun yhteistyö pitkittyy, konsultti usein liukuu näkemyksissään hyvin lähelle asiakasta ja päätyy tarkastelemaan tämän toimintaa liiankin likeltä. Asioita aletaan tehdä ”niin kuin täällä on aina ennenkin tehty ja toimivaksi havaittu.” Jossain vaiheessa asiakas sitten haluaakin tuoreuttaa toimintaansa ja vaihtaa konsultteja. Uusia vaihtoehtoja kilpailutettaessa peräänkuulutetaan taas sekä ”vahvaa toimialaosaamista” että ”innovatiivisia uusia ideoita”.

Konsultti: samanaikaisesti sisä- ja ulkopuolella?

Vastuu on konsultilla itsellään: hänen täytyy pysyä varuillaan ja välttää luutumista. Asiakkaalta ei voi vaatia, että tämä keskittyisi muuhun kuin ydinosaamiseensa: IT-insinööri on IT-insinööri ja pankkiiri on pankkiiri – ja sellaisina pysykööt. Mutta koska konsultin tehtävä on nimenomaan kyetä tarjoamaan IT-hepulle ja finanssiketulle jotain muuta kuin pelkkää IT- tai rahoitusmaailman osaamista, hänen täytyy aktiivisesti vaalia ulkopuolisuuttaan.

Itse sain tästä muistutuksen syksyllä. Eräänä iltapäivänä huomasin syventyneeni vuokaavioon, joka kuvasi asiakkaani toteuttamaa sähköpostipalvelimien päivitysoperaatiota. Hetken aikaa tallennuskapasiteettien ja IMAP-protokollien teknisiä kommervenkkejä mutusteltuani oikein säpsähdin hereille: eihän minun pitäisi tällaista tietää! Viestintäkonsulttina tehtäväni ei ole ymmärtää asiakkaan tekemisiä nippelitasolla, vaan säilyttää sellainen hyödyllinen ulkopuolisuus, että pystyn viestimään asiakkaan bisneksestä selkeästi ja yleistajuisesti. Liika tieto lisää tuskaa.

Konsultti voi ylläpitää tervettä ulkopuolisuuttaan monella eri tavalla. Asiakkaan kannalta hyödyllisintä saattaa olla, että heität vuokaaviot hetkeksi nurkkaan ja käyt vaikka elokuvissa tai luet pätkän romaania. Saisinko suositella esimerkiksi Gravityä tai The Goldfinchiä?

 


Kuvat Flickr-käyttäjältä Hartwig HKD, Creative Commons


Hyödyllistä (ei idioottimaista) on tilata Kaiun uutiskirje:


"Tämän piti olla valmis eilen" (***sisältää lahjan lukijalle!***)

Juho Toivonen

Silloin tällöin kuulee sanottavan, että jonkun asian piti olla "eilen valmis". Se antaa sopivasti mitan tehtävän kiireellisyydelle. Jos tehtävä olisi pitänyt valmis olla viime viikolla tai kuussa, kiire ei enää tunnukaan niin akuutilta. Ei tule sellainen fiilis että ”Hei, vielä mä voin ehtiä just ja just” tai ”Olen ihan vähän vaan myöhässä”. Homma toimii aikajanalla tulevaisuuteen yhtä hyvin.  "Tämän pitää olla valmis tunnin päästä." Silloin vasta hoppu tuleekin!

Joskus kiire syntyy yllättäen – ja joskus se on jo ennestään tiedossa. Aikatauluttamisessa kannattaa olla ehkä hieman pessimistinen. Keräsimme 10 huomioitavaa asiaa aikatauluttamiseen ja teimme teille valmiit aikataulupohjat.

Kymmenen niksiä aikatauluttamiseen

  1. Mikä on tavoite ja voiko projektille lisätä välitavoitteita
  2. Toimenpiteiden hahmottamisessa voit käyttää apuna esimerkiksi työnositusta (WBS)
  3. Mieti jokaisessa toimenpiteessä tarvittavat ihmiset ja resurssit
  4. Kysy kuinka paljon aikaa tarvittavat henkilöt pystyvät käyttämään projektiin
  5. Arvioi kuinka kauan toimenpiteiden suorittamiseen menee aikaa
  6. Arvioi hinta käyttäen esimerkiksi tuntihintaa
  7. Tarkista että aikataulu on realistinen ja looginen
  8. Mieti voisiko toimenpiteitä yhdistää tai jättää tekemättä
  9. Mieti voisiko tavoitteita saavuttaa jollain muilla toimenpiteillä
  10. Lisää toimenpiteet aikataulupohjalle

Tästä voit ladata kokoelman Kaiun käteviä aikataulupohjia. Ole hyvä!

Aikatauluhifistelijöille on verkossa tarjolla muitakin palveluita valmiiden pohjien lisäksi. Esimerkiksi Powerpointiin on tarjolla erillinen Timeline Plugin, joka on tarkoitettu aikataulujen visualisointia varten. Maksullisella versiolla saa Excelistä tuotua tapahtumajoukon suoraan työkaluun. Projektityökaluilla (Access, Podio) saat luotua projektiaikatauluja. Jos aikataululta haluaa interaktiivisuutta tai kolmiulotteisuutta, niin sekin on mahdollista esimerkiksi Tiki Tokilla, Timetoastilla, Dipityllä tai Timegliderilla.

Perinteisempään lähestymistapaan sopivat esimerkiksi Google-, Outlook-, tai Zoho-kalenteri. Joskus helpoin vaihtoehto on kuitenkin tasku-, seinä- tai pöytäkalenteri.
 


Kuva Flickr-käyttäjältä Mike Roberts, Creative Commons


Ulkoista itsesi!

Ismo Savolainen

Innovaatio on kirosana. Itse asiassahan ei ole mitään vikaa, mutta sanassa on. Kiroiluksi se on muuttunut erityisesti niille, joita pomo käskee: "Go to your cubicle and think outside the box!"  Tämä mainio pilapiirroshan on ilahduttanut viime aikoina LinkedIn-postauksissa.

Kun minä kävin yläastetta ja lukiota 1980-luvun alkupuolella, henkilökohtainen tietojenkäsittely oli vasta tuloillaan. Ohjelmoimme koulussa Basicillä laivanupotuspeliä ja totesin, että tuon tason puuhastelu saa riittää ja tuskin tarvitsen koskaan tietokonetaitoja.

Meni muutama kuukausi, ja ensimmäisessä kesätyöpaikassani minut istutettiin Kaypro-tietokoneen ääreen. Mustalla pohjalla välkkyivät vihreät kirjaimet ja näytön koko oli suunnilleen sama kuin isoimpien puhelinten näytöt tänä päivänä.

Kaypro oli hyvä kone ja se koukutti: näiden reilun 30 vuoden aikana on ollut aika harvoja päiviä, jolloin en olisi tehnyt jotain tietokoneella. Mutta Basicillä en ole ohjelmoinut.

Kun ensimmäistä kertaa luin ehdotuksesta, että lukioihin haluttaisiin ohjelmoinnin opetusta, niskakarvani nousivat pystyyn. Onneksi lähdin toimistolta ulos ja kuulin TTL:n IT-barometrin julkistustilaisuudessa Mika Heleniuksen esityksen. Lyhyesti sanottuna softa- ja ict-kasvatuksen pitäisi alkaa ala-asteelta ja saavuttaa sama asema kuin veistoluokilla on ollut aina.

Ehkä tuo on vielä kärjistyneempi kuin Heleniuksen esitys, mutta itsestäni se ajoi ulos vanhan Basic-mörön. Huomasin, että oma tylsä kokemus rajasi vieläkin ajatuksiani. Omasta itsestään olisi osattava tulla ulos.

Tämän ulkoistamisen voi ajatella vieläkin pidemmälle. Töitä tehdään nykyisin tiimeissä, ja tämä työskentelytapa, jossa jokainen antaa itsestään jotakin projektin toteutumiseksi, olisi hyvä oppia mahdollisimman nuorena.

 


Kuva Flickr-käyttäjältä Daniel Rehn, Creative Commons


Kaiun vuosi 2013 A:sta Ö:hön

Salla Syrman

Vuosi 2013 on ollut voimistuvan Kaiun aikaa. Kirjaimellisesti tarkasteltuna näin:

A niin kuin Aurinkomatkat. Keväällä suurin suomalainen matkanjärjestäjä valitsi Kaiun viestintätoimistokumppanikseen.
B niin kuin BusinessOulu. Yhteistyö Oulun kaupungin liikelaitoksen kanssa on tuonut kaikulaisille toinen toistaan kiinnostavampia projekteja OuluHealthista Innovaatioallianssiin.
C niin kuin Caverion. YIT-konsernista irtautunut kiinteistöteknisten palvelujen tarjoaja on Kaiun tuore asiakas. Isänpäivän tienoilla Caverionin toimitusjohtaja Jarno Hacklin otti heittämämme haasteen vastaan ja kysyi lapsiltaan, mitä isi tekee työkseen.
D niin kuin Die Fackel. Karl Krausin aikakausjulkaisu 1900-luvun alusta. Markku Vänskä pohti blogissamme syyskuussa, mitä viestinnän ammattilaisen tulisi oppia Krausilta.
E niin kuin etätyö Kambodzhassa. Työkaverimme Maija Kestilä palasi keväällä takaisin Suomeen vapaaehtoistyöstä Kirkon Ulkomaanavun aluetoimistossa Phnom Penhissä, Kambodzhassa. Haave oli mahdollista toteuttaa jättäytymättä arjesta kokonaan pois: etätyöt Kaikuun onnistuivat mainiosti toiselta puolelta maailmaa. Maijan kokemuksista oli juttusarja Puoli seitsemässä, ja näkyvyyden ansiosta kiinnostus vastaaviin vapaaehtoistöihin on kasvanut huomattavasti.
F niin kuin Faxi. Yksi hylätyistä (huuli poskella heitetyistä) nimiehdotuksista uudelle Kaiulle. Lopullinen nimi syntyi yhteistyössä asiakkaidemme kanssa.
G niin kuin Game of Thrones. Monen kaikulaisen lempisarja. Ei mikään, ihme sillä GOT:sta löytyy myös viestinnällisiä viisauksia. Toimistomme varusteisiin kuluu Game of Thrones -lautapeli, jonka sääntöjen opetteluun meni ensimmäisellä kerralla hetki.

H niin kuin Huom! Eräs syksyn mieleenpainuvimpia asiakkaidemme kampanjoita oli Huom!-kiinteistövälitysketjun yllätyskeikka Taiteiden yönä. Kaiun tiimi hoiti innolla tempauksen viestintää.
I niin kuin Iteo. Norjalainen kumppanitoimistomme Northern Link PR -verkostostamme antoi idean tähän blogikirjoitukseen - ja valittiin muuten vuoden tulokkaaksi eurooppalaisten viestintätoimistojen kisassa. Seier'n er vår!
J niin kuin Jukka Koivisto. EK:n entinen viestintäjohtaja, Kaiun nykyinen vanhempi neuvonantaja. Uusi, kokenut vahvistuksemme keväällä 2013. Jukka vieraili joulukuussa YLE:n Aamu-TV:ssä puhumassa tulevan hallitusohjelman sisältöihin vaikuttamisesta.
K niin kuin kriisiviestintä. Paljon pinnalla vuonna 2013, ja tuskinpa yhtään vähemmän vuonna 2014. Marraskuussa Kaiun partneri Jouko Marttila oli radiossa puhumassa siitä, miten yrityksen tulisi viestiä kriisitilanteessa. "Ole nöyrä, kanna vastuu ja osoita johtajuutta."
L niin kuin luvanvaraisuus. "Suomessa on liikaa kieltoja ja luvanvaraisuuksia", sanoi 65 prosenttia suomalaisista Kaiku Helsingin Kielletty Maailma -kampanjaan liittyneessä tutkimuksessa. Kampanjaan liittyvä näyttely kiersi Suomea kahden viikon ajan ja sai runsaasti näkyvyyttä.
M niin kuin massaviesti melkein miljoonalle. Maria-Elena Cowell – tuttavallisemmin Mec – bloggasi syyskuussa Fortumin Älyboksi-hankkeesta, jota sai kunnian olla asiantuntijana arvioimassa.
N niin kuin neljä ja koo, 4K. Pikselien määrä kasvaa edelleen, vaan miten käy sisällön? Kaiun pitkäaikainen asiakas Panasonic yhdessä muiden laitevalmistajien kanssa kehittää uusia laitteita, mutta tekniikkaa suuremmat haasteet taitavat löytyä muualta.

O niin kuin osallistaa. Kohta numero kahdeksan Jouko Marttilan kymmenestä vinkistä johtajalle vastuullisen viestintäkulttuurin luomiseen. Jokke puhui aiheesta marraskuun Leadership-päivässä - jälleen kerran täydelle salille.
P niin kuin Pinterest. Northern Link PR:n uusi asiakas Pohjoismaissa - Suomessa siis meidän! Pinterest aloitti pohjolan valloituksen kutsumalla kunkin maan aktiivikäyttäjät mukaan paikallisen version rakentamiseen.
Q niin kuin qwerty. Huono salasana vuonna 2013, eikä paremmaksi muutu vuonna 2014. Tietoturvasta huolehtiminen on aina hyvä uudenvuodenlupaus.
R niin kuin Rittal. Uusi asiakkaamme, maailman kovimpien konesali- ja laitekaappien valmistaja. Huhut kertovat, että kaapit kestävät kuulemma vaikkapa tykillä ampumista ja muita extreme-testejä.
S niin kuin SuomiAreena. Maamme merkittävin yhteiskunnallisen viestinnän festivaali piti taas kesällä Kaiun yhteiskunnallisen viestinnän tiimin vauhdissa. Kollegamme Kimmo Collander järjesti mm. historiallisen yhteisesiintymisen EU:n siviili- ja sotilastiedustelun johtajien välillä.
T niin kuin työsuojeluvaltuutettu. Keväällä valittu työsuojeluvaltuutettumme tiedottaa meitä "kvartaalettain meneillään olevista toimenpiteistä jo perinteeksi muodostuneella uutiskirjeellä". Juuri ennen joulua ilmestyneessä kirjeessä oli sokerina pohjalla ensiapulaukkujen trendit 2014.
U niin kuin uskallus. ”Uskalla irrottaa otteesi!”, kehotti Petteri Puustinen syyskuussa inspiroivan tarinan kera.

V niin kuin valmennus. Kaiku Helsingin tavoite on olla Euroopan paras valmentava viestintätoimisto. Haluamme, että asiakkaamme kokevat oppivansa uutta – yhdessä meidän kanssamme.
W niin kuin Widebay Hoofers. Steppaava suku vastasi korkojen kopinasta Kaiku-klubilla lokakuussa Kaiku Helsingin nimiäisissä. Yleisö pääsi napsuttamaan mukana.
X niin kuin xylofoni. Sen soittaminen ei vielä 2013 kuulunut kenenkään meistä vapaa-ajan puuhiin, mutta muuten yli 20 hengen porukallamme on aikamoinen kirjo harrastuksia: bloggaus, golf, judo, huovutus, kalastus, koripallo, metsästys, mäkiautoilu, omien biisien sävellys, purjehtiminen, samba, squash, roller derby...
Y niin kuin yhdistyminen. Virallistimme Aleksin Kaiun ja Conexion liiton 13.6.2013 hienon ja herkän kuvan kera.
Z niin kuin ZTE. Kaiun uusi asiakas. ZTE nostaa päätään nyt myös Suomessa ja haastaa paikalliset markkinat edullisilla älypuhelimillaan.
Å niin kuin Ålli-koira. Työkaverimme karvainen perheenjäsen, joka silloin tällöin pyörii toimistollakin (ja viuhtoo hännällään tavaroita pöydältä).
Ä niin kuin äitiysloma. Sari Sandrini palasi luoksemme helmikuussa, Elina Piskonen lähti viettämään omaansa syyskuussa.
Ö niin kuin ööö. Meille saa soittaa myös ensi vuonna aina, jos jotain sentapaista kuuluu suusta. Tai vaikka ennenkin. Vastauksia elämän perimmäisiin kysymyksiin emme täydellä varmuudella osaa kertoa, mutta PR:ssä, somen hyödyntämisessä, valmentamisessa ja vaikuttajaviestinnässä olemme eteviä auttamaan.

Kiitos vuodesta 2013 ja hyvää uutta vuotta!