Miten se voi olla niin vaikeaa?

Pete Saarnivaara

Eräs kokenut journalisti kysyi minulta taannoin, miten on mahdollista, että isot firmat ovat niin kädettömiä, että erilaiset sosiaalisen median skandaalinpoikaset yllättävät ne jatkuvasti housut kintuissa.

Kysymys ei ole kovinkaan harvinainen. Tyypillisessä vastauksessa mainitaan yleensä ainakin sosiaalisen median strategia, kriisiviestintä, viestinnän nopeus, median sensaationnälkä, läpinäkyvyys, some-komentoketju, toimintavalmiudet, kuuntelu ja systemaattinen luotaus. Kaikki sinänsä aiheellisia keskustelunaiheita.

Kysymys on kuitenkin riittävän hyvä ansaitakseen käytännönläheisemmänkin vastauksen ihan arkisen puurtamisen näkökulmasta. Niin, mikä siinä ihan oikeasti on niin vaikeaa?

 

1. Pitäisi tietää, milloin ampua isolla pyssyllä

Itsestään selvät tapaukset sikseen, useimmiten kriisinhajun haistaminen on vaikeaa, vaikka kuinka kuunneltaisiin, luodattaisiin ja laadittaisiin strategioita.

Toisin kuin ulkopuolelta - etenkin jälkiviisauden tuomalla varmuudella - näyttää, useimmiten ei ole lainkaan itsestään selvää, milloin asiakkaan kommentissa muhii kriisin mahdollisuus tai milloin valtamedia päättää tehdä asiasta sensaation. Jos yritys palvelee päivittäin vaikkapa kymmeniä tuhansia asiakkaita, hyvälläkin onnistumisprosentilla joukkoon mahtuu aika monta huonoa asiakaskokemusta. Niistä tulee myös palautetta päivittäin. Yleensä riittää, kun pahoittelee asiaa ja pyytää ottamaan yhteyttä henkilökohtaisesti, jotta asia voidaan hoitaa kuntoon. Joskus kuitenkin juuri tuollainen rutiinivastaus ärsyttää liikkeelle yöllisen ninjahyökkäyksen.

Asiakkaille somessa vastaavilla pitäisi siis olla käytössään arkipäivän viestitulvaan liittyvä kriteeristö, joka auttaa tunnistamaan, milloin aluksi suhteellisen harmittomalta näyttänyt aihe on paisumassa yli äyräiden ja vaatii ylimmän johdon reaktiota. Sellaisen luominen ei ole helppoa.

 

2. Pitäisi tietää, kenen tontille asia kuuluu

Kuka ylipäänsä vastaa asiakkaille somessa? Jos asiakaspalautteen lukumäärä somessa on tavallisesti pieni, ei kanavien päivystys välttämättä kuulu asiakaspalvelutiimin työprosessiin. Se saattaa olla vaikkapa viestinnän vastuulla. Siinä on tiedottaja helisemässä, kun pitäisi päivystää 24 tuntia vuorokaudessa, vastata viidelletuhannelle ihmiselle henkilökohtaisesti ja samaan aikaan hoitaa asiasta noussutta mediakohua.

Asiakkaiden kohtaamisen some-kanavissa pitäisikin - jos ei muuten, niin varmuuden vuoksi - kuulua asiakaspalvelun prosessiin samalla tavalla kuin puhelimeen, sähköpostiin, chattiin ja verkkolomakkeiden kautta tulleisiin yhteydenottoihin vastaamisen. Asiakaspalvelijoiden tulisi myös kokea asiakaskohtaaminen vaikkapa Facebookissa luontevaksi. Tämä vaatii jonkin verran jumppaa, mikä ei onnistu enää silloin, kun hätä on jo kädessä.

Eniten huomiota saavat some-reklamaatiot tuppaavat myös olemaan monitahoisia ja -mutkaisia kysymyksiä. Kuka edes osaa vastata tunnissa kysymykseen, joka kuuluu viiden eri organisaatiosiilon ja parin alihankkijan tontille? Kenellä on valtuudet luvata merkittäviä muutoksia toimintatapoihin, jos sellaisia vaaditaan? Merkittävä osa mahdollisista somessa esiin nousevista ongelmista on ennakoitavissa esimerkiksi muista kanavista tulevan asiakaspalautteen, reklamaatioiden sekä media- ja verkkokeskustelun seurannan perusteella. Aina tulee kuitenkin yllätyksiä. Silloin mennään jo ihan muulle alueelle kuin some-maailmaan. Kuinka nopeasti iso organisaatio pystyy tekemään päätöksiä ylipäänsä ja miten päätöksentekoa saadaan nopeutettua kriisitilanteessa?

3. Pitäisi tunnustaa silloinkin, kun ei ole tehnyt mitään väärää

Kolmas kohta ei liity mitenkään erityisesti someen. Toimittajat harvoin haluavat myöntää sitä julkisesti, mutta merkittävä osa julkisista skandaaleista on sellaisia, joissa syytetyn penkillä oleva organisaatio ei välttämättä ole toiminut kovinkaan väärin. Pelin henkeen vain kuuluu, että syytetyksi päätyy useimmiten yritys, ei asiakas tai työntekijä.

Kaikkiin ihmisiin ja organisaatioihin on sisäänkirjoitettu periaate, että epäoikeudenmukaisilta syytöksiltä kuuluu puolustautua. Some-skandaalissa - tai missä tahansa kriisissä - pärjäämiseksi pitäisi pystyä vastustamaan tätä periaatetta ja toimia päinvastoin: pyytää anteeksi ja ottaa vastuu tapahtuneesta, vaikkei se olisikaan mitenkään omaa syytä.

 

+1 Eivät ne oikeasti niin kädettömiä ole

Ulkopuolelta asiaa seuraava tulee harvoin ajatelleeksi, että jokaista sometuohtumusta kohden on sata tai tuhat kriisinpoikasta, jotka eivät koskaan kasvaneet aikuiseksi. Joka päivä joku fiksu asiakaspalvelija tai viestintäihminen hoitaa monta potentiaalista närkästystä vähin äänin pois päiväjärjestyksestä käymällä systemaattisesti läpi kohdat 1-3. Ulospäin näkyvät enimmäkseen ne epäonnistumiset.

Alussa mainittuun journalistin kysymykseen muuten aloitin vastaamaan kysymällä, kuinka suuri osa hänen talonsa toimittajista osallistuu onnistuneesti omia juttujaan koskevaan keskusteluun verkossa. Oli pakko myöntää, että aika pieni vähemmistö. Puolet kun ei halua asettua huutelun kohteeksi ja neljä kymmenestä ei tiedä, mikä olisi järkevä tapa osallistua.

 


Kuva: Rob Allen (Creative Commons)


Kerttu käyttää fiksusti dataa – ja rahaa

Markku Vänskä

Helsingin Sanomat uutisoi näyttävästi kuinka kunnat kiillottavat kuvaansa ja tärväävät veronmaksajien rahoja ostamalla ulkopuolisia viestinnän ja markkinoinnin palveluja. 

Veromaksajan kannalta (ei siis pelkän palveluntarjoajan roolissa) voisi melkein väittää, että rahaa käytetään liian vähän tai ainakin sitä voisi käyttää tehokkaammin. Julkisen sektorin markkinoinnin ja viestinnän hankintoja leimaa hajanaisuus; yksittäisten projektien linkittäminen kokonaisuuteen ontuu. Nopeutuva ja verkkoon painottuva viestintä vaatii prosessia ja pitkäjänteisyyttä.

Järjestimme kuluneella viikolla yhdessä Hanselin kanssa viestinnän murrosta pohtineen seminaarin julkisen sektorin organisaatioille. Aiheet vaihtelivat some-kanavien vaikutuksesta tämän päivän kriisiviestintään aina dataohjautuvaan markkinointiin.

Julkisella sektorilla on paljon mahdollisuuksia hyödyntää ihmisten itsensä jakamaa tietoa kiinnostuksen kohteista ja ajankohtaisista aiheista. Onnistuneita esimerkkejä löytyy myös Suomesta; lapsiperheet saavat jatkossa yhä parempia neuvoja Facebookissa mönkivältä Kela-kertulta.

Muutos ei kuitenkaan synny hetkessä – verkkomaailman hyödyntäminen vaatii viestinnässä ja markkinoinnissa pitkäjänteistä prosessia. Esimerkiksi verohallinnon ennakoivan ohjauksen ja neuvonnan prosessia on hiottu yli kaksikymmentä vuotta. Samalla on saatu aikaan mittavia säästöjä ja kasvava joukko iloisempia veronmaksajia.

Samanlaista muutosta muissa julkisissa palveluissa voidaan vauhdittaa (ja parantaa samalla sitä kuuluisaa kestävyysvajetta) ostamalla asiantuntijoilta palveluja. Yhdessä voidaan tehdä Kertuista vieläkin fiksumpia.

 


Kuva Flickr-käyttäjältä Philip Brewer (Creative Commons)


So content. Very media. Such wow! – Eli ”Dogen 3 oppituntia kiinnostavuusmuotoiluun”

Petteri Puustinen

Olet media. Kauppalehti on media, Helkama on media, Verottaja on media – me kaikki olemme. Luomme, julkaisemme ja jakelemme sisältöjä. "Sisältömarkkinointi", ja niin edelleen.

Koska olet media, haluat että julkaisemasi sisällöt löytävät yleisönsä. Miten se sitten onnistuu? Helposti: otat vain mallia Dogelta!

Mikä Doge?

Mikä ihme on Doge? Jos luulet tietäväsi, että Doge on renessanssiajan kaupunkivaltion hallitsija Italiassa, olet aivan liian sivistynyt lukemaan tätä blogia. (Tavataan La Traviatan tauolla Oopperatalon lämpiössä vakiopöydässämme! Terkkuja Snöffelle!)

Kaiku Helsinki: Doge opettaa kiinnostavuuden merkityksestä

Ei: Doge on söpö, kujeilevasilmäinen japanilainen Shiba Inu -koira. Tai siis Doge on oikeastaan internet-meemi: hassun koiran kasvot liitettynä yllättävään taustaan ja tökeröjä englanninkielisiä huudahduksia kirjoitettuna kököllä Comic Sans -kirjasimella.

Doge on kuitenkin paljon muutakin:

se on sääpalvelu…

Kaiku Helsinki: Dogeweather
Dogeweather.com

… mobiilipeli…

Kaiku Helsinki: Flappy Doge
FlappyDoge

… ja virtuaalivaluutta, joka kustansi Jamaikan kelkkailujoukkueen kisamatkan Sotšin olympialaisiin.

Kaiku Helsinki: Dogecoin
Dogecoin-lompakkosovellus älypuhelimessa

Doge muuttaa jatkuvasti muotoaan, koska ihmiset ovat kiinnostuneita Dogesta ja haluavat kokea sen erilaisissa muodoissa ja kanavissa.

Dogen oppitunti #1

Juuri tässä on Dogen oppitunti #1: älä rajaa sisältöjäsi vain yhteen muotoon tai kanavaan. Jos sisältösi kiinnostaa yleisöjä, jaa sitä eri olomuodoissa eri väyliä pitkin. Samalla tavalla kuin Doge on meemi, sääpalvelu, peli ja valuutta, sinun sisältösi voi olla vaikkapa blogipostaus, video, infografiikka, tweetti, tapahtuma tai näkemyskirjoitus – tai mitä tahansa muuta!

On selvää, ettei Doge-huuma kestä kauaa. Netti-ilmiöt ovat päiväperhosia, jotka keräävät kotelovaiheessaan momentumia ja sitten pärskäyttävät sen maailmalle täydessä voimassaan muutamiksi päiviksi, viikoiksi tai pisimmillään kuukausiksi.

Sinunkaan sisältösi eivät elä ikuisesti – mutta se ei haittaa, koska olethan samaan aikaan jo luomassa seuraavaa ilmiötä.

Dogen oppitunti #2

Palataan tämän kirjoituksen alkuun. Me kaikki olemme medioita, kuten muistat. Meidän kaikkien sisällöt siis kilpailevat pieninä pisaroina toisiaan vastaan sisältöjen aavalla merellä.

Kaiku Helsinki: Sisältöjen meri

Tällaisena esim. Time-lehti näyttäytyy Sisältöjen merellä: vasemmalta oikealle Tumblr, Twitter, Facebook. Aika harvat käyttäjät tulevat missään näistä palveluista suoraan Timen omalle profiilisivulle, vaan he kohtaavat Timen pisaroina muiden pisaroiden joukossa.

Ennen oli yksinkertaisempaa: media oli se, jolla oli resurssit olla media. Tarvittiin painokoneita, TV-mastoja, toimittaja-, kuvaaja-, taittaja- ja jakelija-armeijoita ja kaikkea muuta kustannusintensiivistä. Nyt riittää, kun omistaa älypuhelimen ja osaa avata Twitter-tilin.

Dogen oppitunti #2 on: älä hairahdu kuvittelemaan, että elät vielä vanhassa maailmassa. Sinun sisältösi eivät kiinnosta ketään sen takia, että ne ovat juuri sinun tekemiäsi. ”Mutta meillä on ammattilaiset varmistamassa laadun” tai ”Meillä on vahva perinteinen brändi” ovat turhia uikutuksia vuonna 2014. Laatu on toki tärkeää ja juuri sisällön laatu ratkaisee, kenen sisällöt leviävät parhaiten ja saavat laajimman huomion – mutta kukaan ei saa säälipisteitä sen vuoksi, että sisältöjä ovat tekemässä ns. ammattilaiset tai että julkaisijana on arvostettu brändi.

Onko Doge kokeneiden sisällöntuottaja-ammattilaisten tuottama? Ei siltä vaikuta. Oliko Doge alussa vahva brändi? Ei to-del-la-kaan. Onko Doge laadukas? Ehdottomasti on: se viihdyttää, informoi ja kiehtoo. Pystyykö sinun lehdistötiedotteesi tai Facebook-päivityksesi samaan? Pitäisi pystyä: sinulla on kaikki samat edellytykset kuin Dogellakin.

Kaiku Helsinki: Ole Dogempi, uskalla muuttaa muotoasi!

Dogen oppitunti #3

Nyt tullaan Dogen filosofian huipennukseen. (Vinkki: Jos Doge muuten tuntuu sinusta liian hölmöltä vertauskuvalta sisältöjen voimalle online-maailmassa, vaihda mielessäsi tämän blogipostauksen kaikkien Doge-sanojen tilalle vaikkapa avokadopasta tai Putous.)

Dogen oppitunti #3: pienten sisältöpisaroiden muodostamassa sisältöjen meressä ainoa ratkaiseva tekijä on sisällön kiinnostavuus. Yleisöjä ei koukuteta brändeillä eikä kanavilla (”Hei maailma! Meidän firma on nyt Twitterissä! Ai seuraajia? Kolme, miten niin..?”), vaan laadukkailla, juuri sinun kohderyhmääsi kiinnostavilla sisällöillä.

Sinunkin sisältösi voivat aivan hyvin olla yhtä kiinnostavia kuin Doge, kunhan vain:

  • Tuotat tarpeeksi paljon erilaisia sisältöjä. Jokaista Dogen kaltaista hittiä kohtaan on 100 000 tuntemattomaksi jäänyttä ilmiönpoikasta.
  • Et rajoita sisältöjesi muotoa tai kanavia. Jos Doge muuttui meemistä mobiilipeliksi, koska yleisö sitä halusi, mistä mihin sinun sisältösi voisivat loikata?
  • Luovut turhasta ylpeydestä. Sinun sisältösi eivät kiinnosta edes omaa kollegaasi sen takia, että ne ovat juuri sinun tekemiäsi.
  • Uskalla ottaa riskejä. Sinun ei tarvitse olla aivan Doge-tasoisen hömelö, mutta liiallinen kuivuus ja virallisuus eivät sisältömeressä erotu.

Onnea matkaan Sisältöjen merelle! Many content. Such Doge. Wow! 

 


Wuh! Wuh! Nouda uutiskirje tästä! Hyvä poika! Hyvä poika!:


Hyvästit Powerpoint-ähkylle

Pauliina Perttuli

Viime viikolla Helsingin yliopiston juhlasalissa puhujat joutuivat virkistävän haasteen eteen. Pecha Kucha -illassa lavalle nousi sekalainen joukko ihmisiä eri aloilta, muun muassa aerosolifysiikan professori, elokuvaohjaaja ja kuvataiteilija.

Sana pecha kucha on japania ja kuvaa keskustelun ääntä, puheen porinaa. Esitysformaattina Pecha Kucha on levinnyt ympäri maailmaa. Sen ideana on, että esitykset pysyvät lyhyinä ja kiinnostavina, jotta samassa tilaisuudessa mahdollisimman moni esiintyjä pääsisi ääneen. Säännöt ovat yksinkertaiset: puhuja saa näyttää esityksensä aikana 20 kuvaa, jokaista 20 sekunnin ajan. Esityksen kesto on siis tasan 6 minuuttia 40 sekuntia.

Illan aikana huomasin ilokseni, kuinka hyvää ankara formaatti tekee esiintyjien yleisimmille vaivoille: päämäärättömälle jaarittelulle ja tietomäärällään tukahduttaville diaesityksille.

Tiukka muoto pakottaa kiteyttämään

Helsingin Pecha Kucha -illan esiintyjät olivat alojensa huippuja, jotka hyvin todennäköisesti suhtautuvat intohimoisesti työhönsä. Kuinka helppoa heidän olisikaan puhua intohimonsa kohteesta puoli tuntia, tunti, päivä, ikuisuus. Mutta miten käy, kun aikaa on 6 minuuttia 40 sekuntia?

Pecha Kuchan hienous on siinä, että esiintyjällä ei ole aikaa jaarittelulle. Tiukat aikarajat pakottavat puhujan selkeyttämään ajatteluaan ja kiteyttämään ydinviestinsä. Esityksen ulkopuolelle on jätettävä kaikki se, mikä ei tue tämän ydinviestin välittymistä.

Esityksen on oltava paitsi ytimekäs niin myös hyvin jäsennelty, sillä diojen automaattinen vaihtuminen ei anna armoa. Ja diat vaihtuvat nopeasti. Formaatin anteeksiantamattomaan rytmiin ei auta muu kuin huolellinen valmistautuminen, sisällön jäsentely ja harjoittelu. Ja silti välillä aika ylittyy. Hyvä huuli saa yleisön nauramaan, ja esiintyjän on pakko pitää taukoa. Sanoissa sekoillaan ja asiat unohtuvat. Kiire ja formaatin rikkominen tuo esitykseen parhaimmillaan särmää, mutta vain jos paketti on muuten kunnossa.

Kaikkiaan tiukka formaatti pakottaa ajattelemaan esiintymistä uudella tavalla. Kun on annettu rajat, joita ei saa ylittää, sitä laittaa kaiken luovuutensa peliin onnistuakseen annetuissa rajoissa. Valmiista esityksistä monesti huomaa, kuinka inspiroiva voima niukkuus on.

Kuvilla poweria esitykseen

Useimmiten Pecha Kucha -iltojen esiintyjiä ohjeistetaan käyttämään 20 kuvaa. Ei siis 20 pienellä fonttikoolla täyteen kirjoitettua bullet point -diaa. Pecha Kucha -formaatti palauttaa diaesityksen, tehtiin se sitten Powerpointilla tai jollain muulla ohjelmalla, sille kuuluvaan asemaan – esiintymisen apuvälineeksi.

Hyvä diaesitys auttaa havainnollistamaan asioita, joita puheen tai eleiden avulla olisi hankala selventää. Kuvat helpottavat asioiden muistamista ja vetoavat tunteisiin. Näiden ajatusten varaan rakensivat kukin viime viikon Pecha Kucha -puhujista 20 esitysdiaansa.

Parhaat esiintyjistä veivät kuvien käytön kuitenkin vielä pidemmälle. He kertoivat tarinansa kuvien avulla siten, että jokainen uusi kuva herätti mielenkiinnon: mihin tämä liittyy? Janosimme esiintyjän selitystä kuvalle eli jatkoa tarinaan. Samaa reaktiota on turha odottaa, jos yleisön silmien eteen heijastetaan kymmenen kohdan luetteloteksti rumalla grafiikkataustalla.

Pecha Kucha muistuttaa meitä diaesitysten tekijöitä totuudesta, jonka jo tiedämme. Ei vika ole välineessä vaan käyttäjässä. Ei Powerpoint tee esityksistä puuduttavia, vaan me ihmiset.
 


Kuvassa pechakuchailee arkkitehti Hilla Rudanko. Kuva: Aino Huovio.


Millainen tilaisuus kiinnostaa mediaa? – 5 vinkkiä tapahtumajärjestäjälle

Katariina Ahonen

Viime viikolla pidettiin luultavasti tämän vuoden suurin cleantech-tapahtuma: Green Growth & Cleantech Summit II. TEM:n järjestämään tapahtumaan olisi tullut yleisöä paikalle paljon enemmän kuin 600 henkeä vetävään tilaan pystyttiin ottamaan. Mukana oli paitsi huippupuhujia valtiovallasta (mm. 3 ministeriä) ja yritysten johdosta, myös tavallista reilummin median edustajia: paikalla oli yli 30 toimittajaa ja kuvaajaa.

Median vähentyneet resurssit ja kiire näkyvät viestintätoimistojen suuntaan erityisesti silloin, kun toimittajia kutsutaan tapahtumiin ja seminaareihin. Hyvin harvoin toimittajilla on nimittäin aikaa tulla paikalle, jos tilaisuutta ei ole erityisesti suunnattu medialle.

Miten saat median paikalle? – 5 vinkkiä tapahtumajärjestäjälle

Millaiseen tapahtumaan media sitten tulee paikalle? Cleantech-summitin perusteella ainakin sellaiseen,

  1. joka antaa varman mahdollisuuden tehdä paikan päällä juttuja aiheesta
  2. tai vaihtoehtoisesti antaa toimittajalle hyvän yleiskuvan perehtymistä varten: ei vain yhden toimijan suusta, vaan useampien yritysten ja julkishallinnon edustajien näkökulmasta
  3. jossa tavoittaa sellaisia haastateltavia, joita on muuten vaikea saada kiinni
  4. joka liittyy aiheeseen, joka on muutenkin pinnalla ja kiinnostava kuten cleantech – kiinnostavuuden taas todistaa esimerkiksi ilmoittautujien määrä ja somepöhinä
  5. joka on ylipäätään median tiedossa – itsestään selvästi kymmenistä tapahtumavaihtoehdoista voi valita vain sellaiset tilaisuudet, joista on tietoinen.

Jos summit meni ohi, videotaltiointeja voi onneksi katsoa täältä. Myös Twitter kävi cleantech-keskustelusta kuumana: päivänä aikana tapahtuman hashtagilla #cleantechsummit twiitattiin yli 400 kertaa.

Tietysti voi lukea myös esimerkiksi näitä tai monia muita tapahtumasta ilmestyneitä uutisia:

 


Kuva: Petri Krook, 2point8 Media Oy


Sosiaalinen koodi

Salla Syrman

Kaksitoistavuotias, tietokoneista kiinnostunut tyttö minussa iloitsee ajatuksesta, että ehkä tulevaisuuden kouluissa kovat tyypit ovat niitä, jotka koodaavat. Sellaisessa nosteessa Supercell-Suomessa eletään: Tenavat koodaavat. Tytöt koodaavat. Mitä seuraavaksi - Seniorin Koodikoulu?

Sain tilaisuuden tutustua Linda Liukkaan tunnetuksi tekemään Rails Girls -koodaustyöpajaan viime viikonloppuna Turussa. Motivaationani hakea mukaan oli paitsi puhdas uteliaisuus menestystarinaan, myös vienoinen katkeruus siitä, että oma koodariurani oli jäänyt aika lyhyeksi 80-luvulla: Sen huippu oli Commodore 64:lle BASIC-kielellä tehty, muutaman kysymyksen mittainen tekstipeli nimeltä Päivä San Franciscossa*. En huudellut koulussa tuotoksestani, saati siitä, että luin myös veljen MikroBittiä.

Rails Girls -konsepti on levinnyt nopeasti ympäri maailmaa, varmasti myös selkeytensä ansiosta: ohjelmoinnin alkeista kiinnostuneet tytöt kootaan yhteen tilaan ja tarvittavat ohjelmat asennetaan koneille. Sitten jokainen opettelee koodaamaan Ruby on Rails -ohjelmistokehyksen avulla yksinkertaisen web-sovelluksen. Apua saa muilta osallistujilta ja coacheilta, jotka ovat koodauksen ammattilaisia (ja ainakin Turussa hyvin kärsivällisiä).

 

Mitä jäi käteen? Viikonlopun session perusteella en vielä laita Railsia uudeksi taidoksi LinkedIn-profiiliini. Ja tiedoksi vuosia odottaneille faneille (pikkusisko?), Päivä San Franciscossa -peliin ei ole ihan lähiaikoina luvassa jatko-osaa. Osaan vähän  perusteita ja pystyn suurin piirtein kertomaan, mitä Ruby on Rails on, jos ei olla turhan sanatarkkoja. Nyt voin itse opetella lisää.

Tässä itselleni tärkein anti: Hienoa Rails Girlsissä ei ollut pelkästään koodauksen opetteleminen, vaan myös se, miten sitä opeteltiin. Kuvitelkaa huoneellinen samanhenkisiä, toisilleen vielä tuntemattomia ihmisiä. Eri-ikäisiä, eri aloilta. Kaikilla kova into oppia. Kädet reilusti saveen ja yrityksen sekä erehdyksen kautta uuden taidon kimppuun. Järjestäjät muistuttavat alussa: ”Internet ei mene rikki!”  Rails Girlsissä pääroolissa on tekeminen, ei puhuminen siitä, kuinka mahtavaa olisi, jos tytötkin tekisivät.

Puhuminen vs. tekeminen. Nykyisin pitää olla sosiaalinen, osata verkostoitua. Kierrämme tapahtumissa ja seminaareissa, kuuntelemassa, inspiroitumassa, tweettaamassa valikoituja viisauksia ja fiilistelemässä lasi kädessä. Suomessa pitäisi tajuta sitäjatätä. Lapsille tulisi opettaa yhtäsuntoista. Kivaahan se keskustelu. Viikonloppuna huomasin ennen kaikkea, että minussa on voimistunut valtava tekemisen nälkä. Haluan oppia jotain ihan uutta, mennä oman asiantuntijuuteni ulkopuolelle, jonkun toisen asiantuntijan alueelle, kokeilla, epäonnistua, onnistua. Juuri noin, innostuneessa seurassa, apua saamalla ja antamalla. Siinä samalla verkostoituminenkin on helppoa: se ei ole väkinäinen päätarkoitus, vaan luonteva sivutuote.

Lapset tuntuvat taitavan aikuisia paremmin sosiaalisen tekemällä oppimisen, nykysukupolvi ehkä enemmän kuin me edeltäjät. Kysyin taannoin IT-alalla vahvasti vaikuttavalta tuttavalta, miten hän suhtautuu kouluikäisten poikiensa digitaitoihin. Näkyykö teknologiaisin vaikutus? Mikä yllättää? Tuttava mietti hetken ja totesi sitten, että kyllähän pojat osaavat huikeita asioita - se hämmästyttää, siinä missä muitakin vanhempia. Yllättävintä on kuitenkin tapa, jolla he lähestyvät ongelmia: Eivät he lue älypuhelimen manuaaleja. He menevät kouluun, tulevat takaisin ja osaavat. Kynnys pyytää apua ja antaa kavereille apua on ihailtavan matala. Kokeileminen ja tekeminen ovat sisäänrakennettuja ominaisuuksia, samoin itseluottamus. "Mä voisin tehdä isona pelejä, on jo kokemusta", toinen pojista oli todennut.

 

Nyt tulee haaste: Lyö itsesi kanssa vetoa, että vuoden 2014 aikana opettelet edes kerran jotain uutta ja vierasta. Koodausta tai vaikka kasvivärjäystä. Ennestään tuntemattomien ihmisten seurassa. Tekemällä, ei seminaarin takarivissä sormi iPadilla. Katso, mitä tapahtuu.

Jos joku muuten on vielä sitä mieltä, että koodaaminen on epäsosiaalisten hommaa, kannattaa päivittää tietonsa.
Saman ovat huomanneet jo pari vuotta sitten muutkin Rails Girlsin kävijät.

 

*Muistelen, että inspiraatio nimeen tuli mainiosta LucasArtsin pelistä Zak McKraken and the Alien Mindbenders, jota pelasimme isoveljen kanssa ensin C64:lla, sitten Amiga 500:lla.
 


PR on toista Pietarissa

Jouko Marttila

Venäjä on toista maata. Pahan vallasta on tultu rahan valtaan. Se tuntuu ja näkyy Pietarissa toimivien yritysten viestinnässä.

Yhdysvaltain presidentti Ronald Reagan nimitti aikanaan Neuvostoliittoa pahan valtakunnaksi ja kapitalismin pahimmaksi viholliseksi. Mitä mahtaisi Reagan sanoa nyt, kun Yhdysvalloissa talous on siirtynyt hallituksen ja keskuspankin ohjaukseen ja Venäjästä on tullut kapitalistinen maa?

Pahan valta on muuttunut rahan vallaksi. Markkinatalous toimii Pietarissa suoraviivaisesti. Jos Pietarissa haluaa näkyvyyttä, sitä voi ostaa. Länsimaista tuttu PR-toimistojen tuottamien juttuideoiden tarjoaminen medialle tuottaa harvoin tulosta.

Eräs suomalaisyrityksen venäläinen markkinointipäällikkö sanoi, että PR-toimistoja ei Pietarissa juuri tarvita, koska toimittajat kiinnostuvat aiheesta vasta, kun on ensin puhuttu rahasta. Toimittajat on valjastettu tienaamaan palkkansa. Jos jutun aikoo saada läpi ilman maksua, sen täytyy olla niin kiinnostava, että aiheesta syntyy todellista uutiskilpailua.

Mainontaa vai sisältöä?

Suomessa journalismi ja mainonta on erotettu toisistaan. Lukijan pitäisi pystyä erottamaan, mikä on maksettua ja mikä toimitettua sisältöä. Venäjällä raja katosi, kun kommunistidiktatuurista siirryttiin markkinatalouteen. Ilman maksullista sisältöä yksityinen media olisi kuollut kokonaan. Pietarissa perinteisiä sanomalehtiä ei enää juuri lueta. Kansa seuraa sosiaalista mediaa, erikoisjulkaisuja ja verkkolehtiä.

Suomi ei ole rahalla ostettujen sisältöjen suhteen täysin neitseellistä maaperää. Meillä toimitaan hienotunteisemmin. Toimittajille ei makseta. Sen sijaan yritys palkkaa PR-toimiston tuottamaan ja tarjoamaan kiinnostavia sisältöjä. Uskon, että suomalainen tapa tuottaa parempaa laatua.

Kaupalliset blogit ovat vallanneet verkkolehtiä. Vahvat ja suositut brändit rakentavat omia medioitaan kohdatakseen suoraan omat asiakkaansa. Sisältömarkkinointi eli yritysten itsensä tuottamat mediasisällöt hämärtävät ostetun ja itsenäisesti toimituksissa ideoidun sisällön välistä rajaa. Mitä jää jäljelle journalismista? Samalla pitää kysyä, mitä on aidosti riippumaton journalismi?

Toimittajat altistuvat koko ajan vaikutteille. Niin sanottu tutkiva journalismikaan ei ole arvolatauksista vapaata objektiivisuutta. Pitäisikö toimittajat velvoittaa kertomaan keneltä he saivat idean juttuunsa?

Huono ei parane maksamalla

Journalismi voi hyvin, jos media voi hyvin. Kaikki lähtee viime kädessä lukijasta. Jos hänelle tarjotaan totuudenmukaista, hyvää, oivaltavaa, analyyttista ja viihdyttävää journalismia, lopullisen laskun maksajalla ei ole niin suurta merkitystä.

Esimerkiksi Red Bull tuottaa valtavan määrän kiinnostavaa sisältöä ja monet talouslehdet julkaisevat maksettuja blogeja, naistenlehtien sisällöstä puhumattakaan. Silti laatu ratkaisee. Huono sisältö ei maksamalla parane. Sen sijaan maksavan asiantuntijakirjoittajan blogi voi parhaimmillaan tarjota oman talon toimittajaa laadukkaampaa sisältöä.

Paineita pietarilaisen sisällöntuotannon malliin voi nousta myös Suomessa. Yksityinen media on taloudellisesti ahtaalla, mutta toivoa sopii, ettei toimittajien suora lahjonta leviä idästä länteen. Avoimesti tuotettu sisältömarkkinointi palvelee hyvin toteutettuna sekä lukijoita että mediaa.

P.S. Tästä blogista ei kukaan maksanut, eikä siitä maksettu.
P.P.S. WordPress.comiin perustettiin tammikuussa 1 321 980 uutta blogia.


Urheilun ja rakentamisen juhlaa Sotshissa

Kimmo Kuokka

Sochi 2014 - (c) Artis Rams, Flickr

Olympiamitaleista kilpaillaan seuraavien parin viikon ajan Putinin aavistuksen hätäisesti kasatussa Xanadussa eli Sotshissa. Media on jo muutaman kuukauden ajan raportoinut rakennustöihin liittyvistä epäselvyyksistä ja korruptiosta. Kisojen alla huolta herätti mm. toimittajien journalistinen vapaus sekä ihmisoikeusasiat. Venäjän homokammo on myös saanut palstatilaa ja Saksan joukkue ottaa asiaan selkeästi kantaa jopa kisa-asuillaan, vaikka se ei sitä virallisesti myönnä.

Huumoriksi kritiikki Venäjän kisajärjestelyjä kohtaan kääntyi siinä vaiheessa, kun ensimmäiset kisavieraat ehtivät paikalle. 51 miljardin dollarin budjetista huolimatta urakka olikin ns. vaiheessa. Eri maiden toimittajat ja urheilijat ovat jo viime viikonlopusta lähtien raportoineet kummallisuuksista kisakylässä ja hotelleissa. Jos etukäteen olisi ollut tiedossa, että Sotshissa on huutava pula hehkulampuista ja suihkuverhoista, niin olisin matkustanut sinne hehkulamppusuihkuverhokauppiaana ja tullut rikkaana miehenä takaisin.

Erilaiset kummallisuudet ovat levinneet tehokkaasti Twitterissä, jonne ilmaantui jo ennen kisoja useampikin tili raportoimaan vain ja ainoastaan Sotshin ongelmista – ja hashtageja (suom. hästäki) piisaa sitäkin enemmän. Tässä muutamia viestejä toimittajilta:

  • CNN varasi noin tusinan huoneita, paikalle saavuttaessa vain yksi löytyi. Sehän oli tällaisessa kunnossa.
  • Varoitukset ja ohjeet ovat oma lukunsa. Venäjällä käytetylle WC-paperille on oma paikkansa.
  • Hotellin respa ilmoitti, että kun vettä joskus alkaa tulla, niin ”se on vaarallista kasvoille”. No siltä näyttää.
  • Torstaina (vuorokautta ennen avajaisia siis) matkalla mediakeskukseen näytti tällaiselta.

Laajempi kokoelma Sotshin mielenkiintoisia sattumuksia löytyy mm. osoitteesta https://twitter.com/SochiProblems.

Tovi sitten naurua herätti erään amerikkalaistoimittajan viesti, jossa hän yritti vaihtaa kolmea löytämäänsä hehkulamppua ovenkahvaan, jotta saisi huoneensa oven kiinni. Kovempi kohtalo oli saksalaisella valokuvaajalla, jonka ensimmäinen hotellihuone oli täynnä rakennusrojua tms. Hän sai sentään uuden huoneen, mutta siellä oli nukkumassa lauma rakennusmiehiä. Kolmanteen huoneeseen hän ei edes päässyt, kun hissin oven avautuessa käytävällä juoksi villikoiria. Kyseisen valokuvaajan myöhemmistä vaiheista ei ole tietoa.

Snoukkailu ja muut Suomelle potentiaaliset mitalilajit

Tänään urheilun ulkopuoliset asiat (toivottavasti) unohtuvat, kun olympialaiset potkaistaan kunnolla käyntiin avajaisten myötä. Suomen joukkue lähtee mitalijahtiin jälleen kerran altavastaajan asemasta käytännössä kaikissa perinteisemmissä lajeissa. Vain lumilautailussa Suomi on jo etukäteen yksi vahvimmista mitalirohmuista. Kyllä, käytin tosiaankin sanaa rohmu, sillä onnistuessaan Suomen snoukkaajat tuovat mitaleita useammasta lajista (slopestyle, big air, halfpipe) sekä miesten että naisten puolella. Snoukkamitaleita ei kannata väheksyä, sillä pahimmassa tapauksessa Suomi ei kisoista kotiin muita mitaleja tuo ollenkaan.

Perinteisten lajien edustajista Suomen vahvin mitalisuosikki on Kaisa Mäkäräinen. Itse asiassa olen pettynyt, mikäli Kaisa ei tule kisoista kotiin kahden mitalin kanssa. Supersuorituksella hän ottaa mitalin jokaisessa startissaan, mutta parhaat mahdollisuudet hänellä lienevät pikamatkalla ja takaa-ajossa. Kaikki on kuitenkin kiinni taulujen putoamisesta.

Yksi hyvin potentiaalinen mitalilaji on pikaluistelu, jossa sekä Poutalalla että Koskelalla on onnistuessaan mahdollisuudet mitaliin. Valitettavasti tämän kauden tulosten valossa mitali edellyttää kummaltakin perusvarman vedon sijaan täydellistä vetoa. Toivottavasti Koskela on saanut luistimiensa terät kestämään – edes olympialaisten kisapyrähdysten ajan.

Mäkihyppy, yhdistetty ja maastohiihto: ei mitalisadetta

Mäkihypystä tai yhdistetystä yksikin mitali olisi jättiyllätys, jo sijoitukset kymmenen sakkiin olisivat positiivisia tuloksia. Myöskään alppihiihdosta ei kannata odottaa yhtään mitään Romarin jättäessä kisat väliin ja Poutiaisen kurvaillessa varjojen mailla aiempiin kausiin verrattuna.

Miesten maastohiihdossa suomalaiset odottavat sitä kuuluisaa pöljää päivää, mikä todennäköisimmin ei kohdalle osu. On se muuten kumma juttu, kun norjalaisille riittää normaali päivä mitalivauhtiin, mutta suomalaisilta se vaatii noin kerran kolmessa vuodessa kohdalle osuvan supersuorituksen.

Naisten hiihdosta saa ja pitääkin odottaa mitalia. Sprinttiviesti sekä normaali viestihiihto lienevät varmimmat mitalilajit, mutta myös yksilömatkoilta voi tulla kilisevää kaulaan. Tosin kolmen kärkeen on sen verran tunkua, ettei Suomen joukkueen tarvitse edes pahasti tumpeloida jäädäkseen kokonaan ilman mitalia myös naisten hiihdossa.

Jääkiekko ja muut lajit

Jääkiekko aiheuttanee eniten parranpärinää suomalaisissa keskiolutbaareissa, joko hyvässä tai pahassa. Miesten puolella mitali vaatii jälleen kerran erinomaista suoritusta, mutta kisojen pelijärjestelmän ansiosta lähes puolet matseista voi surffailla puolivaloilla: vasta puolivälieräottelu käytännössä määrittelee joukkueen onnistumisen. Mitalille on kaikki mahdollisuudet, mutta pahasti ei kannata pettyä, jos sitä ei tulekaan. Naisten puolella pronssimitali on suorastaan tyrkyllä. Sitä kirkkaammat vaatisivat jättiyllätyksen ja neljäs tila puolestaan olisi pettymys.

Freestyle-hiihtolajeista ei kannata odottaa menestystä vastaavalla tavalla kuin lumilautailussa, mutta suomalaisten osaamisesta ja ennen kaikkea odotuksista lajin tulevaisuuden varalle kertoo se, että Suomea edustaa Sotshissa peräti kymmenen freestyle-laskijaa. Heistä konkreettisimmat mitalitoiveet kohdistuvat Jouni Pelliseen skicrossin puolella. Pellinen oli viime talvena MM-kisoissa neljäs ja ainakin kaveri itse lähtee kisoihin mitalinkiilto silmissään, joten penkkiurheilijoiden kannattaa seurata miehen suorituksia suurella mielenkiinnolla.

Kisoissa kilpaillaan myös muutamassa lajissa, joissa Suomella ei ole edustusta ollenkaan. Taitoluistelun ja curlingin jääminen ilman edustajaa harmittanee osaa kotikatsomoista, mutta se ei taida suomalaisia juuri hetkauttaa, että skeletonin ja ohjaskelkkailun mitalit jaetaan ilman suomalaisia.

Reilun parin viikon päästä olen joko näiden ennakkoanalyysien ansiosta joko suuri guru tai istun häpeäpaalussa toimistomme nurkassa. Jälkimmäinenkään vaihtoehto ei pelota, sillä se on tullut jo tutuksi.

 

Kuva Flickr-käyttäjältä Artis Rams. Julkaistu Creative Commons -lisenssillä.


Selkokieli on muutakin kuin tekstiä

Sari Sandrini

Osallistuin viime viikolla Kuntaliiton ja Selkokeskuksen järjestämään seminaariin, jossa puhuttiin virkakielen kehittämisestä. Seminaarin aiheita olivat selkokieli sekä videoiden, hyvän virkakielen ja selkeiden ohjeiden käyttö julkisessa palvelussa. Aihe on tärkeä, sillä Selkokeskus arvioi, että selkokielen käyttäjiä on Suomessa yli puoli miljoonaa. Ryhmään kuuluu niin vammaisia, maahanmuuttajia kuin ikäihmisiäkin. Heille selkeällä viestinnällä on erityisen suuri merkitys, sillä normaaliin elämään kuuluvaan asiointiin käytettävät kunnan tai virastojen kirjeet ja nettisivut ovat valitettavan usein kirjoitettu kapulakielellä. Kun käsiteltävä asiakin on uusi tai vieras, ei ole ihme, etteivät ihmiset ymmärrä, mitä heidän odotetaan tekevän esimerkiksi Kelan tukien saamiseksi.

Kolmituntisen seminaarin tärkeimmäksi anniksi minulle jäivät esimerkit siitä, kuinka videoita ja kuvasarjoja voidaan hyödyntää selkeässä viestinnässä. Nykyisin selkokielisyydestä puhuttaessa keskitytään vielä kirjoitettuun tekstiin ja sen selkiyttämiseen. Kun kuitenkin vuorovaikutus, videot ja kuvat ovat netissä lähes itsestäänselvyys, virkamiesten laatimien ohjeistusten tulisi seurata esimerkkiä.  

Kehitysvammaliiton Hannu Virtanen näytti puheenvuorossaan esimerkkejä tiedon jakamisesta visuaalisesti. Näin vältät vatsataudin -kuvasarjassa suuri kuva tukee lyhyttä tekstiä, jotka myös luetaan ääneen (rauhallisesti ja selkeästi artikuloiden). Kuvasarjan etuna videoon on, että jokainen voi käyttää kuhunkin sivuun juuri niin kauan aikaa, kuin tarvitsee. Videolla taas voidaan helposti näyttää monivaiheisia asioita, kuten maksukortilla maksamista. Video on jälkikäsitelty, niin että se korostaa keskeisiä asioita, ja tärkeissä kohdissa sitä on myös hidastettu.

Ns. normaalille katsojalle edelliset esimerkit ovat varmasti tylsiä. Uskon silti kuvan voimaan myös tavallisen väestön keskuudessa. Ilotulitusraketeista varoitellaan joka vuosi. Kumpaa nuoriso mahtaa uskoa paremmin, Tukesin ilotulitusohjeita – vai Duudsoneita

Ps. Jäitkö miettimään miltä selkokieliset nettisivut näyttävät? Papunetin Selkosivut näyttävät, mistä on kyse.

 

Duudsonien rakettikoulu on selkokieltä parhaimmillaan


 

Kuva Flickr-käyttäjältä Martin Pettitt (Creative Commons)


"Mikä tän hashtag on?"

Petteri Puustinen

Ystäväni on ammatiltaan yläkoulun opettaja. Hänen lähimmät työtoverinsa ovat siis 13–16-vuotiaita, median ja teknologian läpeensä kyllästämiä nuoria. Oppilaat tekevät esitelmiä iPadeilla, kyselevät unohtuneiden läksyjen perään omissa WhatsApp-ryhmissään ja rakentavat limudiskoon sponsoriseinämän Instagram-poseerausten taustaksi. Välitunnilta palatessaan he saattavat tiedustella: ”Ope hei, mikä tän tunnin hashtag on?” Sosiaalisen median käyttäminen on heille luontevaa kuin hengittäminen.

Opettajien suhtautuminen näihin teknoteineihin on kaksijakoista. Toiset kokevat tärkeäksi pysyä mukana nuorten some-kulttuurissa ja kehittelevät esimerkiksi kotitehtäviä, joissa oppilaiden tulee kirjoittaa vastauksensa blogipostauksina. Toiset taas ovat sitä mieltä, että Pythagoras tai inessiivi eivät tarvitse ympärilleen mitään ylimääräistä, vaan terävä lyijykynä ja vahvat istumalihakset ovat tärkeimmät työkalut oppimiseen.

Jo muutaman vuoden kuluttua nämä somessa marinoidut ihmistaimet kirmaavat koulumaailmasta työelämään. Heistä tulee sinun alaisiasi, kollegoitasi – ja asiakkaitasi. Osaatko silloin viestiä heille niin, että saat sanomasi perille? Pelkkä tekninen osaaminen ei riitä, vaan kyseessä on ennen kaikkea ajattelutavan muutos. Olennaista ei ole se, osaatko käyttää Instagramia tai Twitteriä – vaan se, ymmärrätkö maailmaa, jossa tiimipalaverilla on luonnostaan oma hashtag.

Somenatiivin sukupolven kypsyessä merkittäväksi kuluttajasegmentiksi myös yritysten tulee arvioida omaa viestintäänsä uudella tavalla. Online-tilassa kasvaneet nuoret eivät tee eroa sosiaalisen median ja ”perinteisen median” välille: naapurin Kristianin Twitterissä jakama tieto ei välttämättä ole heille yhtään vähemmän arvokasta kuin Helsingin Sanomien Twitter-sisällöt, vaikka jälkimmäisellä onkin tukenaan suuren mediatalon resurssit.

Yritysten viestinnän kannalta tässä piilee sekä riskejä että mahdollisuuksia. Toisaalta on mahdollista tavoittaa ihmiset suoraan ilman median kankeaa uutiskynnystä tai raskasta panostusta markkinointiin, mutta toisaalta on vaara menettää oman alan ja aihepiirin asiantuntijan paikka kenelle tahansa mielenkiintoiselle tyypille, joka keskittyy somessa samoihin asioihin.

Uudessa maailmassa onnistuminen vaatii joustavaa viestintää niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. Emme saa tuudittautua uskomaan, että olemme eksperttejä. Tilanteet kehittyvät jatkuvasti ja muutokselle täytyy pysyä herkkänä. Opettajakaverini kertoi, että nykyisin luokan ”kovikset” eivät istu takapulpeteissa, vaan nämä mielipidejohtajat haluavat nimenomaan eturivin paikat. Jos me viestijöinä emme äkkää tällaisia kulttuurisia muutoksia ajoissa, emme saa sanomaamme uppoamaan.

En sano, että meidän pitäisi itse olla koko ajan kehityksen eturivissä – mutta meidän täytyy pysyä kärryillä siitä, keitä siellä kulloinkin on.

 


Kuva Flickr-käyttäjältä Brad Flickinger (Creative Commons)