Hakuammuntaa

09.10.2015

Maria-Elena Cowell

Oletteko viime aikoina hakeneet töitä? Kyllä? Epäilemättä!

Moniko on käynyt TE-keskuksen järjestämän työnhakukurssin? Aika moni.

Itse istuin 1990-luvun lamavuosina kuusi viikkoa paikallisen TE-keskuksen (os. työvoimatoimiston) työnhakukurssilla. Olisiko vähempi riittänyt sen hakemuksen muotoiluun?

Kaikki kunnia sillekin ajankäytölle. Olinpahan pois pahanteosta. Purkkaa kului, eikä se ansioluettelo (silloin suositeltiin käyttämään KIRJOITUSKONETTA tai AUTOMAATTISTA TIETOJENKÄSITTELYÄ) siitä merkittävästi kaunistunut.

Vanhan maailman malliin

Työnhaun kutyymit ja muodot eivät ole tavattomasti muuttuneet, vaikka yhteiskunta ympärillä on mullistunut. Yhä menemme saatekirje-ansioluettelo-formaatilla, joista jälkimmäinen pyrkii todistamaan ensinmainitun sisällön todeksi. Insinöörimäisellä otteella, loogis-kronologisesti lueteltuna, henkilö X (nimi muutettu) pyrkii esittämään osaamisensa menneillä tekemisillä. Saatekirjeessä toistuu ”minä olen”, ”olen työskennellyt”, ja toisinaan joku rohkenee käyttää hivenen hirtehishuumoriakin. ”On minua joskus ahkeraksi haukuttu”, kertoo suomalainen varoen.

Ansioluettelon formaatti ei tue nykyajan tietotyöläisen pätkähistoriaa. CV voi olla neljä sivua pitkä, kun luetellaan kaikki päätoimet, sijaisuudet ja sivukeikat, harjoittelut, työhönoppimiset ja vapaaehtoistyöt. Puhumattakaan valtiolle.fi-tyyppisistä syöttölomakkeista! Ei taivu sirpaleiseen, lomittaiseen ja päällekkäiseen työelämään, ei. Ehkä työnantajatkin ovat pitäneet enemmän hakemusten ”vertailukelpoisuudesta”. Ovatko vaatimukset tai odotukset yhtenäisestä hakemusformaatista enää tätä päivää?

Sähköisyys tuo omat vaikeutensa. Mistä tiedät varmasti, onko jostakin @anonymous.org –osoitteesta lähetetty hakemus saavuttanut määräajassa vastaanottajan rekry@sitäsuntätä, ellei rekrytoija ole määritellyt automaattista vastausta tai pakottanut assistenttia käymään sumaa manuaalisesti läpi? Hyviin sähköisiin tapoihin kuuluisi huolehtia siitä, että hakija tietää ainakin hakemuksensa tulleen perille. Siinä on myös työnantajaprofiloinnin paikka: kuitataanko nuivasti, että saimme viestin, älä vaan soita perään – vai kiitetäänkö sydämellisesti kiinnostuksesta organisaatio Y:tä kohtaan.

Tekijä hakee työtä – vai työ tekijää?

Vaihtoehtoiset hakemukset voisivat voittaa huomiokilpailussa, mutta ilmeisesti perinteisyys voittaa innovoinnin. Harvoin törmää esimerkiksi sarjakuvamuotoiseen työhakemukseen tai työnhakijan videoesittelyyn. Arvioidaan, että kolme neljästä työpaikasta ei koskaan tule julkiseen hakuun. Millä erottua vaikuttamatta hullulta? Joni tempaisi rautatieasemalla. Carrie jakeli ansioluetteloita kadunkulmassa. Tarina ei kerro, ovatko hankkeet saaneet onnellisen päätöksen.

Kekseliäisyys hakemuksissa olisi varmasti tervetullutta säännöllisen rekrytoijan näkökulmasta. Toistaiseksi työnantajilla on kissanpäivät, kun valtavasti osaamista on vapailla markkinoilla. Mutta pian on toisin: työnantajien on oltava luovempia löytämään ja houkuttelemaan oikeat tekijät.


Piditkö tästä artikkelista? Saattaisit pitää myös näistä:

Meistä tuli muurarei… viestintäkonsultteja – “Mitä yhteistä on valtiotieteiden tohtorilla, maatalous-metsätieteiden maisterilla ja, no, Suomen nopeimmalla sipulinkuorijalla? Niistä kaikista tuli viestintäkonsultteja.”

Laatikkoleikki: Onko pakko palaveerata? – “Miksi ihmeessä pitää palaveri? Yksinkertainen mutta niin nerokas kysymys, jota voisimme pohtia useamminkin. Palavereita pidetään, koska suunnitellaan yhteistyötä, tarvitaan yhteisiä päätöksiä tai halutaan innostaa ihmisiä mukaan uuteen tekemiseen. Palavereita pidetään myös, koska vältellään vastuunottoa, päätöstentekoa tai ihan vaan työntekoa.”

TET-harjoittelijana Kaiussa – “Näiden viikkojen jälkeen viestintäala vaikuttaa kiinnostavalta, mutta en vielä tiedä olisiko se minun alani ainakaan vielä.”

Kuva: Flazingo Photos (Creative Commons)

Viestintävaltameren kiinnostavimmat vinkit, caset ja ilmiöt:

Tilaa Kaikuluotain-uutiskirje