Pupunkorvat ja tutkimus

Kimmo Collander

Kävin puhumassa vaikuttajaviestinnän etiikasta. Esityksestäni jäi itselleni parhaiten mieleen kohta, jossa puhuin ”tutkimuksista”. Ei siis tutkimuksista vaan ”tutkimuksista” pupunkorvien välissä.

Internet on tehnyt ”tutkimusten” teon kovin helpoksi, ja me viestintätoimistoissa olemme tarttuneet hanakasti tähän mahdollisuuteen. Miksi maksaa tuhansia euroja tutkimusfirmoille? Saammehan itse tehtyä homman näppärästi ja halvalla esim. kärjistetysti näin: julkaistaan Facebookissa mahdollisimman samanmielisten miehittämässä ryhmässä mahdollisimman johdatteleva kysymys, pyydetään yläpeukutuksia ja odotetaan hetki.

Peukutuksia odotellessa muotoillaan tiedote ”Tutkimus: Suomalaiset kannattavat linjaa, joka tukee asiakkaamme kaupallisia pyrkimyksiä”. Kun yläpeukutuksien osuus hivuttautuu yli 50 prosentin, tuuppaamme tiedotteen maailmalle median julkaistavaksi.

Näin tehden viestintätoimistot sahaavat omaa oksaansa. ”Tutkimusten” uskottavuus ja luotettavuus katoaa vähänkin mediakriittisten lukijoiden silmissä. Tyhjyyttään kumiseva tiedote saattaa mennä läpi, mutta toimiston seuraava meneekin sitten roskikseen oli se metodiltaan kuinka vakuuttava tahansa.

Vähin, mitä viestintätoimistoissa voimme itseltämme vaatia, on termien kunnioitus. Emme puhu tutkimuksesta, jos kyseessä on kysely, selvitys, kartoitus tai ”tutkimus”. Liitämme raporttiin myös tärkeimmät tiedot metodista, ajankohdan, otoksen, virhemarginaalin, mahdolliset korjauskertoimet sekä esitetyt kysymykset tai väittämät.

Vaikuttajaviestinnässä on asiaan uskottava niin, että pystyy avaamaan argumentit kannattajille ja vastustajille. Jos vaikkapa tutkimuksen otoksesta tulee huomauttamista, olemme varustautuneet hyvin argumentein puolustautumaan kritiikkiä vastaan. Avoimuus tuo luottamusta myös tutkimustyössä.
 


Kuva: Flickr-käyttäjä George Redgrave, Creative Commons


Some-osaaminen on johtajan perustaito

Jouko Marttila

Sosiaalisen median lukutaidosta on tullut kilpailutekijä, joka erottaa hyvät johtajat huonoista.

Sosiaalista mediaa ei kukaan voi enää ohittaa olankohautuksella. Siitä huolimatta yritysjohtajien suusta kuulee yllättävän usein, että ”sosiaalinen media on niitä nuorten juttuja”. Näille kalkkiksille tai ainakin heidän johtamilleen yrityksille voi käydä kalpaten. Tällaiseen johtopäätökseen on tullut konsulttiyhtiö McKinsey selvitettyään sosiaalisen median käyttöä General Electricissä.

Jatkuvaan vuorovaikutukseen pakottava some-maailma voi olla vanhan ajan linjaorganisaatioihin tottuneille johtajille kauhistus. Uudet välineet ja kanavat avaavat osallistumista pidätelleet padot. Organisaation ja asiakkaiden kuuntelu sekä avoin yhteistyö tuovat mukanaan riskejä, joihin kaikkiin ei edes voi varautua.

Digitaalinen liiketoiminta edellyttää johtajilta uudenlaista luovuutta ja vuorovaikutustaitoja. Johtajien pitää pystyä toimimaan sähköisissä kanavissa yhtä luontevasti kuin kasvokkain asiakkaiden tai alaisten kanssa. Ja mikä tärkeintä johtajan on pystyttämä tuottamaan sisältöjä, jotka ovat kiinnostavia.

Mitä uudenlaisen lukutaidon ja vuorovaikutuksen oppiminen edellyttää? McKinsey on arvioinut sitä perinteisiä liiketoiminnan aloja edustavan General Electricin johtajien kautta ja löytänyt kuusi keinoa, joilla digimaailmassa menestyy. Kolme niistä liittyy henkilökohtaisiin ominaisuuksiin ja kolme rooliin organisaatiossa.

1. Johtaja on tuottaja
Hyvä johtaja pystyy heittäytymään sisällön tuottajaksi ja kirjoittamaan, kuvaamaan tai muuten tuottamaan sisältöjä, jotka kiinnostavat ja synnyttävät vuorovaikutusta.

2. Johtaja jakaa tietoa
Yksisuuntaisesta tiedon jakamisesta on siirrytty monikanavaiseen ja monisuuntaiseen viestintään. Enää ei riitä, että johtaja saattaa asian tiedoksi, vaan hänen on oltava osa asiaa ilman, että se on enää kokonaan hänen ohjattavissaan. Tiedon jakamiseen kuuluu jatkuva vuorovaikutus. Johtajan on myös löydettävä sitoutuneita sanansaattajia, jotka pystyvät auttamaan tunnistamaan juuri ne kohderyhmät, joita halutaan puhutella.

3. Johtaja on vastaanottaja
Miten kukaan voi selvitä digitaalisten kanavien suoltamasta tietotsunamista? Se edellyttää johtajalta sosiaalisen median kokonaisuuden hahmottamista ja sen tunnustamista, että kaikkea ei voi hallita. Sen sijaan tietoa pystyy suodattamaan yrittämällä löytää bittiavaruudesta vain olennaisen tiedon. Siihen tarvitaan filttereitä, uutisvahteja ja muita apuvälineitä. Ja lisäksi inhimillisiä apuvoimia koko organisaatiosta.

4. Johtaja on neuvonantaja
Johtajan on osattava näyttää, miten organisaation sosiaalisen median strategia toimii ja mitä hyötyjä sillä tavoitellaan sekä sisäisesti että ulkoisesti. Jos johdolla ei ole ymmärrystä strategiasta, toimintaa ei ohjaa järki, vaan tunne. Silloin riskit lisääntyvät.

5. Johtaja on suunnittelija
Sosiaalisen median kanavat lisäävät epämuodollista viestintää, mikä johtaa helposti ristiriitoihin organisaation muodollisten käytäntöjen kanssa. Näissä tilanteissa johtajan on pystyttävä sovittamaan yhteen esimerkiksi avoimuuden vaatimukset ja riskinhallinnan. Mitä paremmin johtaja tuntee ja tiedostaa digitaalisen maailman riskit ja mahdollisuudet, sitä paremmin hän voi suunnitella uusien kanavien hyödyntämistä.

6. Johtaja on analyytikko
Teollinen internet tekee tuloaan, vaikka kaikki johtajat eivät ole ehtineet tutustua edes kuluttajien internettiin. Johtajien on pystyttävä analysoimaan tulevia kehityskulkuja ja pysymään jopa asioiden edellä. Se vaatii jatkuvaa läsnäoloa verkossa ja verkostoitumista sekä saatavilla olevan tiedon säännöllistä analysoimista.

Vaatimukset ovat kovia, mutta niihin voi onneksi valmentautua.


Kuva: Flickr-käyttäjä Urs Steiner, Creative Commons


Kaiku seikkailee: Operaatio Geitost

Juho Toivonen

Mitä voikaan tapahtua, kun neljä pohjoismaista viestintätoimistoa kohtaa Norjassa? Lue henkeäsalpaavan jännittävä sarjakuva!

Tutut toimistot; norjalainen Iteo, tanskalainen Morsing, ruotsalainen NLPR Sweden ja härmäläinen Kaiku Helsinki seikkailevat Northern Link PR -tapaamisessa Lillehammerissa. Luvassa on viiltävää dialogia, hiuskarvan varassa olevaa oppimista ja raakaa mukavuusalueen ylittämistä. Lähde mukaan seikkailuun!

Kaiku Helsinki & Northern Link PR

Kaiku Helsinki & Northern Link PR

Kaiku Helsinki & Northern Link PR

Kaiku Helsinki & Northern Link PR

Kaiku Helsinki & Northern Link PR


Miten se voi olla niin vaikeaa?

Pete Saarnivaara

Eräs kokenut journalisti kysyi minulta taannoin, miten on mahdollista, että isot firmat ovat niin kädettömiä, että erilaiset sosiaalisen median skandaalinpoikaset yllättävät ne jatkuvasti housut kintuissa.

Kysymys ei ole kovinkaan harvinainen. Tyypillisessä vastauksessa mainitaan yleensä ainakin sosiaalisen median strategia, kriisiviestintä, viestinnän nopeus, median sensaationnälkä, läpinäkyvyys, some-komentoketju, toimintavalmiudet, kuuntelu ja systemaattinen luotaus. Kaikki sinänsä aiheellisia keskustelunaiheita.

Kysymys on kuitenkin riittävän hyvä ansaitakseen käytännönläheisemmänkin vastauksen ihan arkisen puurtamisen näkökulmasta. Niin, mikä siinä ihan oikeasti on niin vaikeaa?

 

1. Pitäisi tietää, milloin ampua isolla pyssyllä

Itsestään selvät tapaukset sikseen, useimmiten kriisinhajun haistaminen on vaikeaa, vaikka kuinka kuunneltaisiin, luodattaisiin ja laadittaisiin strategioita.

Toisin kuin ulkopuolelta - etenkin jälkiviisauden tuomalla varmuudella - näyttää, useimmiten ei ole lainkaan itsestään selvää, milloin asiakkaan kommentissa muhii kriisin mahdollisuus tai milloin valtamedia päättää tehdä asiasta sensaation. Jos yritys palvelee päivittäin vaikkapa kymmeniä tuhansia asiakkaita, hyvälläkin onnistumisprosentilla joukkoon mahtuu aika monta huonoa asiakaskokemusta. Niistä tulee myös palautetta päivittäin. Yleensä riittää, kun pahoittelee asiaa ja pyytää ottamaan yhteyttä henkilökohtaisesti, jotta asia voidaan hoitaa kuntoon. Joskus kuitenkin juuri tuollainen rutiinivastaus ärsyttää liikkeelle yöllisen ninjahyökkäyksen.

Asiakkaille somessa vastaavilla pitäisi siis olla käytössään arkipäivän viestitulvaan liittyvä kriteeristö, joka auttaa tunnistamaan, milloin aluksi suhteellisen harmittomalta näyttänyt aihe on paisumassa yli äyräiden ja vaatii ylimmän johdon reaktiota. Sellaisen luominen ei ole helppoa.

 

2. Pitäisi tietää, kenen tontille asia kuuluu

Kuka ylipäänsä vastaa asiakkaille somessa? Jos asiakaspalautteen lukumäärä somessa on tavallisesti pieni, ei kanavien päivystys välttämättä kuulu asiakaspalvelutiimin työprosessiin. Se saattaa olla vaikkapa viestinnän vastuulla. Siinä on tiedottaja helisemässä, kun pitäisi päivystää 24 tuntia vuorokaudessa, vastata viidelletuhannelle ihmiselle henkilökohtaisesti ja samaan aikaan hoitaa asiasta noussutta mediakohua.

Asiakkaiden kohtaamisen some-kanavissa pitäisikin - jos ei muuten, niin varmuuden vuoksi - kuulua asiakaspalvelun prosessiin samalla tavalla kuin puhelimeen, sähköpostiin, chattiin ja verkkolomakkeiden kautta tulleisiin yhteydenottoihin vastaamisen. Asiakaspalvelijoiden tulisi myös kokea asiakaskohtaaminen vaikkapa Facebookissa luontevaksi. Tämä vaatii jonkin verran jumppaa, mikä ei onnistu enää silloin, kun hätä on jo kädessä.

Eniten huomiota saavat some-reklamaatiot tuppaavat myös olemaan monitahoisia ja -mutkaisia kysymyksiä. Kuka edes osaa vastata tunnissa kysymykseen, joka kuuluu viiden eri organisaatiosiilon ja parin alihankkijan tontille? Kenellä on valtuudet luvata merkittäviä muutoksia toimintatapoihin, jos sellaisia vaaditaan? Merkittävä osa mahdollisista somessa esiin nousevista ongelmista on ennakoitavissa esimerkiksi muista kanavista tulevan asiakaspalautteen, reklamaatioiden sekä media- ja verkkokeskustelun seurannan perusteella. Aina tulee kuitenkin yllätyksiä. Silloin mennään jo ihan muulle alueelle kuin some-maailmaan. Kuinka nopeasti iso organisaatio pystyy tekemään päätöksiä ylipäänsä ja miten päätöksentekoa saadaan nopeutettua kriisitilanteessa?

3. Pitäisi tunnustaa silloinkin, kun ei ole tehnyt mitään väärää

Kolmas kohta ei liity mitenkään erityisesti someen. Toimittajat harvoin haluavat myöntää sitä julkisesti, mutta merkittävä osa julkisista skandaaleista on sellaisia, joissa syytetyn penkillä oleva organisaatio ei välttämättä ole toiminut kovinkaan väärin. Pelin henkeen vain kuuluu, että syytetyksi päätyy useimmiten yritys, ei asiakas tai työntekijä.

Kaikkiin ihmisiin ja organisaatioihin on sisäänkirjoitettu periaate, että epäoikeudenmukaisilta syytöksiltä kuuluu puolustautua. Some-skandaalissa - tai missä tahansa kriisissä - pärjäämiseksi pitäisi pystyä vastustamaan tätä periaatetta ja toimia päinvastoin: pyytää anteeksi ja ottaa vastuu tapahtuneesta, vaikkei se olisikaan mitenkään omaa syytä.

 

+1 Eivät ne oikeasti niin kädettömiä ole

Ulkopuolelta asiaa seuraava tulee harvoin ajatelleeksi, että jokaista sometuohtumusta kohden on sata tai tuhat kriisinpoikasta, jotka eivät koskaan kasvaneet aikuiseksi. Joka päivä joku fiksu asiakaspalvelija tai viestintäihminen hoitaa monta potentiaalista närkästystä vähin äänin pois päiväjärjestyksestä käymällä systemaattisesti läpi kohdat 1-3. Ulospäin näkyvät enimmäkseen ne epäonnistumiset.

Alussa mainittuun journalistin kysymykseen muuten aloitin vastaamaan kysymällä, kuinka suuri osa hänen talonsa toimittajista osallistuu onnistuneesti omia juttujaan koskevaan keskusteluun verkossa. Oli pakko myöntää, että aika pieni vähemmistö. Puolet kun ei halua asettua huutelun kohteeksi ja neljä kymmenestä ei tiedä, mikä olisi järkevä tapa osallistua.

 


Kuva: Rob Allen (Creative Commons)


Kerttu käyttää fiksusti dataa – ja rahaa

Markku Vänskä

Helsingin Sanomat uutisoi näyttävästi kuinka kunnat kiillottavat kuvaansa ja tärväävät veronmaksajien rahoja ostamalla ulkopuolisia viestinnän ja markkinoinnin palveluja. 

Veromaksajan kannalta (ei siis pelkän palveluntarjoajan roolissa) voisi melkein väittää, että rahaa käytetään liian vähän tai ainakin sitä voisi käyttää tehokkaammin. Julkisen sektorin markkinoinnin ja viestinnän hankintoja leimaa hajanaisuus; yksittäisten projektien linkittäminen kokonaisuuteen ontuu. Nopeutuva ja verkkoon painottuva viestintä vaatii prosessia ja pitkäjänteisyyttä.

Järjestimme kuluneella viikolla yhdessä Hanselin kanssa viestinnän murrosta pohtineen seminaarin julkisen sektorin organisaatioille. Aiheet vaihtelivat some-kanavien vaikutuksesta tämän päivän kriisiviestintään aina dataohjautuvaan markkinointiin.

Julkisella sektorilla on paljon mahdollisuuksia hyödyntää ihmisten itsensä jakamaa tietoa kiinnostuksen kohteista ja ajankohtaisista aiheista. Onnistuneita esimerkkejä löytyy myös Suomesta; lapsiperheet saavat jatkossa yhä parempia neuvoja Facebookissa mönkivältä Kela-kertulta.

Muutos ei kuitenkaan synny hetkessä – verkkomaailman hyödyntäminen vaatii viestinnässä ja markkinoinnissa pitkäjänteistä prosessia. Esimerkiksi verohallinnon ennakoivan ohjauksen ja neuvonnan prosessia on hiottu yli kaksikymmentä vuotta. Samalla on saatu aikaan mittavia säästöjä ja kasvava joukko iloisempia veronmaksajia.

Samanlaista muutosta muissa julkisissa palveluissa voidaan vauhdittaa (ja parantaa samalla sitä kuuluisaa kestävyysvajetta) ostamalla asiantuntijoilta palveluja. Yhdessä voidaan tehdä Kertuista vieläkin fiksumpia.

 


Kuva Flickr-käyttäjältä Philip Brewer (Creative Commons)


So content. Very media. Such wow! – Eli ”Dogen 3 oppituntia kiinnostavuusmuotoiluun”

Petteri Puustinen

Olet media. Kauppalehti on media, Helkama on media, Verottaja on media – me kaikki olemme. Luomme, julkaisemme ja jakelemme sisältöjä. "Sisältömarkkinointi", ja niin edelleen.

Koska olet media, haluat että julkaisemasi sisällöt löytävät yleisönsä. Miten se sitten onnistuu? Helposti: otat vain mallia Dogelta!

Mikä Doge?

Mikä ihme on Doge? Jos luulet tietäväsi, että Doge on renessanssiajan kaupunkivaltion hallitsija Italiassa, olet aivan liian sivistynyt lukemaan tätä blogia. (Tavataan La Traviatan tauolla Oopperatalon lämpiössä vakiopöydässämme! Terkkuja Snöffelle!)

Kaiku Helsinki: Doge opettaa kiinnostavuuden merkityksestä

Ei: Doge on söpö, kujeilevasilmäinen japanilainen Shiba Inu -koira. Tai siis Doge on oikeastaan internet-meemi: hassun koiran kasvot liitettynä yllättävään taustaan ja tökeröjä englanninkielisiä huudahduksia kirjoitettuna kököllä Comic Sans -kirjasimella.

Doge on kuitenkin paljon muutakin:

se on sääpalvelu…

Kaiku Helsinki: Dogeweather
Dogeweather.com

… mobiilipeli…

Kaiku Helsinki: Flappy Doge
FlappyDoge

… ja virtuaalivaluutta, joka kustansi Jamaikan kelkkailujoukkueen kisamatkan Sotšin olympialaisiin.

Kaiku Helsinki: Dogecoin
Dogecoin-lompakkosovellus älypuhelimessa

Doge muuttaa jatkuvasti muotoaan, koska ihmiset ovat kiinnostuneita Dogesta ja haluavat kokea sen erilaisissa muodoissa ja kanavissa.

Dogen oppitunti #1

Juuri tässä on Dogen oppitunti #1: älä rajaa sisältöjäsi vain yhteen muotoon tai kanavaan. Jos sisältösi kiinnostaa yleisöjä, jaa sitä eri olomuodoissa eri väyliä pitkin. Samalla tavalla kuin Doge on meemi, sääpalvelu, peli ja valuutta, sinun sisältösi voi olla vaikkapa blogipostaus, video, infografiikka, tweetti, tapahtuma tai näkemyskirjoitus – tai mitä tahansa muuta!

On selvää, ettei Doge-huuma kestä kauaa. Netti-ilmiöt ovat päiväperhosia, jotka keräävät kotelovaiheessaan momentumia ja sitten pärskäyttävät sen maailmalle täydessä voimassaan muutamiksi päiviksi, viikoiksi tai pisimmillään kuukausiksi.

Sinunkaan sisältösi eivät elä ikuisesti – mutta se ei haittaa, koska olethan samaan aikaan jo luomassa seuraavaa ilmiötä.

Dogen oppitunti #2

Palataan tämän kirjoituksen alkuun. Me kaikki olemme medioita, kuten muistat. Meidän kaikkien sisällöt siis kilpailevat pieninä pisaroina toisiaan vastaan sisältöjen aavalla merellä.

Kaiku Helsinki: Sisältöjen meri

Tällaisena esim. Time-lehti näyttäytyy Sisältöjen merellä: vasemmalta oikealle Tumblr, Twitter, Facebook. Aika harvat käyttäjät tulevat missään näistä palveluista suoraan Timen omalle profiilisivulle, vaan he kohtaavat Timen pisaroina muiden pisaroiden joukossa.

Ennen oli yksinkertaisempaa: media oli se, jolla oli resurssit olla media. Tarvittiin painokoneita, TV-mastoja, toimittaja-, kuvaaja-, taittaja- ja jakelija-armeijoita ja kaikkea muuta kustannusintensiivistä. Nyt riittää, kun omistaa älypuhelimen ja osaa avata Twitter-tilin.

Dogen oppitunti #2 on: älä hairahdu kuvittelemaan, että elät vielä vanhassa maailmassa. Sinun sisältösi eivät kiinnosta ketään sen takia, että ne ovat juuri sinun tekemiäsi. ”Mutta meillä on ammattilaiset varmistamassa laadun” tai ”Meillä on vahva perinteinen brändi” ovat turhia uikutuksia vuonna 2014. Laatu on toki tärkeää ja juuri sisällön laatu ratkaisee, kenen sisällöt leviävät parhaiten ja saavat laajimman huomion – mutta kukaan ei saa säälipisteitä sen vuoksi, että sisältöjä ovat tekemässä ns. ammattilaiset tai että julkaisijana on arvostettu brändi.

Onko Doge kokeneiden sisällöntuottaja-ammattilaisten tuottama? Ei siltä vaikuta. Oliko Doge alussa vahva brändi? Ei to-del-la-kaan. Onko Doge laadukas? Ehdottomasti on: se viihdyttää, informoi ja kiehtoo. Pystyykö sinun lehdistötiedotteesi tai Facebook-päivityksesi samaan? Pitäisi pystyä: sinulla on kaikki samat edellytykset kuin Dogellakin.

Kaiku Helsinki: Ole Dogempi, uskalla muuttaa muotoasi!

Dogen oppitunti #3

Nyt tullaan Dogen filosofian huipennukseen. (Vinkki: Jos Doge muuten tuntuu sinusta liian hölmöltä vertauskuvalta sisältöjen voimalle online-maailmassa, vaihda mielessäsi tämän blogipostauksen kaikkien Doge-sanojen tilalle vaikkapa avokadopasta tai Putous.)

Dogen oppitunti #3: pienten sisältöpisaroiden muodostamassa sisältöjen meressä ainoa ratkaiseva tekijä on sisällön kiinnostavuus. Yleisöjä ei koukuteta brändeillä eikä kanavilla (”Hei maailma! Meidän firma on nyt Twitterissä! Ai seuraajia? Kolme, miten niin..?”), vaan laadukkailla, juuri sinun kohderyhmääsi kiinnostavilla sisällöillä.

Sinunkin sisältösi voivat aivan hyvin olla yhtä kiinnostavia kuin Doge, kunhan vain:

  • Tuotat tarpeeksi paljon erilaisia sisältöjä. Jokaista Dogen kaltaista hittiä kohtaan on 100 000 tuntemattomaksi jäänyttä ilmiönpoikasta.
  • Et rajoita sisältöjesi muotoa tai kanavia. Jos Doge muuttui meemistä mobiilipeliksi, koska yleisö sitä halusi, mistä mihin sinun sisältösi voisivat loikata?
  • Luovut turhasta ylpeydestä. Sinun sisältösi eivät kiinnosta edes omaa kollegaasi sen takia, että ne ovat juuri sinun tekemiäsi.
  • Uskalla ottaa riskejä. Sinun ei tarvitse olla aivan Doge-tasoisen hömelö, mutta liiallinen kuivuus ja virallisuus eivät sisältömeressä erotu.

Onnea matkaan Sisältöjen merelle! Many content. Such Doge. Wow! 

 


Wuh! Wuh! Nouda uutiskirje tästä! Hyvä poika! Hyvä poika!:


Hyvästit Powerpoint-ähkylle

Pauliina Perttuli

Viime viikolla Helsingin yliopiston juhlasalissa puhujat joutuivat virkistävän haasteen eteen. Pecha Kucha -illassa lavalle nousi sekalainen joukko ihmisiä eri aloilta, muun muassa aerosolifysiikan professori, elokuvaohjaaja ja kuvataiteilija.

Sana pecha kucha on japania ja kuvaa keskustelun ääntä, puheen porinaa. Esitysformaattina Pecha Kucha on levinnyt ympäri maailmaa. Sen ideana on, että esitykset pysyvät lyhyinä ja kiinnostavina, jotta samassa tilaisuudessa mahdollisimman moni esiintyjä pääsisi ääneen. Säännöt ovat yksinkertaiset: puhuja saa näyttää esityksensä aikana 20 kuvaa, jokaista 20 sekunnin ajan. Esityksen kesto on siis tasan 6 minuuttia 40 sekuntia.

Illan aikana huomasin ilokseni, kuinka hyvää ankara formaatti tekee esiintyjien yleisimmille vaivoille: päämäärättömälle jaarittelulle ja tietomäärällään tukahduttaville diaesityksille.

Tiukka muoto pakottaa kiteyttämään

Helsingin Pecha Kucha -illan esiintyjät olivat alojensa huippuja, jotka hyvin todennäköisesti suhtautuvat intohimoisesti työhönsä. Kuinka helppoa heidän olisikaan puhua intohimonsa kohteesta puoli tuntia, tunti, päivä, ikuisuus. Mutta miten käy, kun aikaa on 6 minuuttia 40 sekuntia?

Pecha Kuchan hienous on siinä, että esiintyjällä ei ole aikaa jaarittelulle. Tiukat aikarajat pakottavat puhujan selkeyttämään ajatteluaan ja kiteyttämään ydinviestinsä. Esityksen ulkopuolelle on jätettävä kaikki se, mikä ei tue tämän ydinviestin välittymistä.

Esityksen on oltava paitsi ytimekäs niin myös hyvin jäsennelty, sillä diojen automaattinen vaihtuminen ei anna armoa. Ja diat vaihtuvat nopeasti. Formaatin anteeksiantamattomaan rytmiin ei auta muu kuin huolellinen valmistautuminen, sisällön jäsentely ja harjoittelu. Ja silti välillä aika ylittyy. Hyvä huuli saa yleisön nauramaan, ja esiintyjän on pakko pitää taukoa. Sanoissa sekoillaan ja asiat unohtuvat. Kiire ja formaatin rikkominen tuo esitykseen parhaimmillaan särmää, mutta vain jos paketti on muuten kunnossa.

Kaikkiaan tiukka formaatti pakottaa ajattelemaan esiintymistä uudella tavalla. Kun on annettu rajat, joita ei saa ylittää, sitä laittaa kaiken luovuutensa peliin onnistuakseen annetuissa rajoissa. Valmiista esityksistä monesti huomaa, kuinka inspiroiva voima niukkuus on.

Kuvilla poweria esitykseen

Useimmiten Pecha Kucha -iltojen esiintyjiä ohjeistetaan käyttämään 20 kuvaa. Ei siis 20 pienellä fonttikoolla täyteen kirjoitettua bullet point -diaa. Pecha Kucha -formaatti palauttaa diaesityksen, tehtiin se sitten Powerpointilla tai jollain muulla ohjelmalla, sille kuuluvaan asemaan – esiintymisen apuvälineeksi.

Hyvä diaesitys auttaa havainnollistamaan asioita, joita puheen tai eleiden avulla olisi hankala selventää. Kuvat helpottavat asioiden muistamista ja vetoavat tunteisiin. Näiden ajatusten varaan rakensivat kukin viime viikon Pecha Kucha -puhujista 20 esitysdiaansa.

Parhaat esiintyjistä veivät kuvien käytön kuitenkin vielä pidemmälle. He kertoivat tarinansa kuvien avulla siten, että jokainen uusi kuva herätti mielenkiinnon: mihin tämä liittyy? Janosimme esiintyjän selitystä kuvalle eli jatkoa tarinaan. Samaa reaktiota on turha odottaa, jos yleisön silmien eteen heijastetaan kymmenen kohdan luetteloteksti rumalla grafiikkataustalla.

Pecha Kucha muistuttaa meitä diaesitysten tekijöitä totuudesta, jonka jo tiedämme. Ei vika ole välineessä vaan käyttäjässä. Ei Powerpoint tee esityksistä puuduttavia, vaan me ihmiset.
 


Kuvassa pechakuchailee arkkitehti Hilla Rudanko. Kuva: Aino Huovio.


Millainen tilaisuus kiinnostaa mediaa? – 5 vinkkiä tapahtumajärjestäjälle

Katariina Ahonen

Viime viikolla pidettiin luultavasti tämän vuoden suurin cleantech-tapahtuma: Green Growth & Cleantech Summit II. TEM:n järjestämään tapahtumaan olisi tullut yleisöä paikalle paljon enemmän kuin 600 henkeä vetävään tilaan pystyttiin ottamaan. Mukana oli paitsi huippupuhujia valtiovallasta (mm. 3 ministeriä) ja yritysten johdosta, myös tavallista reilummin median edustajia: paikalla oli yli 30 toimittajaa ja kuvaajaa.

Median vähentyneet resurssit ja kiire näkyvät viestintätoimistojen suuntaan erityisesti silloin, kun toimittajia kutsutaan tapahtumiin ja seminaareihin. Hyvin harvoin toimittajilla on nimittäin aikaa tulla paikalle, jos tilaisuutta ei ole erityisesti suunnattu medialle.

Miten saat median paikalle? – 5 vinkkiä tapahtumajärjestäjälle

Millaiseen tapahtumaan media sitten tulee paikalle? Cleantech-summitin perusteella ainakin sellaiseen,

  1. joka antaa varman mahdollisuuden tehdä paikan päällä juttuja aiheesta
  2. tai vaihtoehtoisesti antaa toimittajalle hyvän yleiskuvan perehtymistä varten: ei vain yhden toimijan suusta, vaan useampien yritysten ja julkishallinnon edustajien näkökulmasta
  3. jossa tavoittaa sellaisia haastateltavia, joita on muuten vaikea saada kiinni
  4. joka liittyy aiheeseen, joka on muutenkin pinnalla ja kiinnostava kuten cleantech – kiinnostavuuden taas todistaa esimerkiksi ilmoittautujien määrä ja somepöhinä
  5. joka on ylipäätään median tiedossa – itsestään selvästi kymmenistä tapahtumavaihtoehdoista voi valita vain sellaiset tilaisuudet, joista on tietoinen.

Jos summit meni ohi, videotaltiointeja voi onneksi katsoa täältä. Myös Twitter kävi cleantech-keskustelusta kuumana: päivänä aikana tapahtuman hashtagilla #cleantechsummit twiitattiin yli 400 kertaa.

Tietysti voi lukea myös esimerkiksi näitä tai monia muita tapahtumasta ilmestyneitä uutisia:

 


Kuva: Petri Krook, 2point8 Media Oy


Sosiaalinen koodi

Salla Syrman

Kaksitoistavuotias, tietokoneista kiinnostunut tyttö minussa iloitsee ajatuksesta, että ehkä tulevaisuuden kouluissa kovat tyypit ovat niitä, jotka koodaavat. Sellaisessa nosteessa Supercell-Suomessa eletään: Tenavat koodaavat. Tytöt koodaavat. Mitä seuraavaksi - Seniorin Koodikoulu?

Sain tilaisuuden tutustua Linda Liukkaan tunnetuksi tekemään Rails Girls -koodaustyöpajaan viime viikonloppuna Turussa. Motivaationani hakea mukaan oli paitsi puhdas uteliaisuus menestystarinaan, myös vienoinen katkeruus siitä, että oma koodariurani oli jäänyt aika lyhyeksi 80-luvulla: Sen huippu oli Commodore 64:lle BASIC-kielellä tehty, muutaman kysymyksen mittainen tekstipeli nimeltä Päivä San Franciscossa*. En huudellut koulussa tuotoksestani, saati siitä, että luin myös veljen MikroBittiä.

Rails Girls -konsepti on levinnyt nopeasti ympäri maailmaa, varmasti myös selkeytensä ansiosta: ohjelmoinnin alkeista kiinnostuneet tytöt kootaan yhteen tilaan ja tarvittavat ohjelmat asennetaan koneille. Sitten jokainen opettelee koodaamaan Ruby on Rails -ohjelmistokehyksen avulla yksinkertaisen web-sovelluksen. Apua saa muilta osallistujilta ja coacheilta, jotka ovat koodauksen ammattilaisia (ja ainakin Turussa hyvin kärsivällisiä).

 

Mitä jäi käteen? Viikonlopun session perusteella en vielä laita Railsia uudeksi taidoksi LinkedIn-profiiliini. Ja tiedoksi vuosia odottaneille faneille (pikkusisko?), Päivä San Franciscossa -peliin ei ole ihan lähiaikoina luvassa jatko-osaa. Osaan vähän  perusteita ja pystyn suurin piirtein kertomaan, mitä Ruby on Rails on, jos ei olla turhan sanatarkkoja. Nyt voin itse opetella lisää.

Tässä itselleni tärkein anti: Hienoa Rails Girlsissä ei ollut pelkästään koodauksen opetteleminen, vaan myös se, miten sitä opeteltiin. Kuvitelkaa huoneellinen samanhenkisiä, toisilleen vielä tuntemattomia ihmisiä. Eri-ikäisiä, eri aloilta. Kaikilla kova into oppia. Kädet reilusti saveen ja yrityksen sekä erehdyksen kautta uuden taidon kimppuun. Järjestäjät muistuttavat alussa: ”Internet ei mene rikki!”  Rails Girlsissä pääroolissa on tekeminen, ei puhuminen siitä, kuinka mahtavaa olisi, jos tytötkin tekisivät.

Puhuminen vs. tekeminen. Nykyisin pitää olla sosiaalinen, osata verkostoitua. Kierrämme tapahtumissa ja seminaareissa, kuuntelemassa, inspiroitumassa, tweettaamassa valikoituja viisauksia ja fiilistelemässä lasi kädessä. Suomessa pitäisi tajuta sitäjatätä. Lapsille tulisi opettaa yhtäsuntoista. Kivaahan se keskustelu. Viikonloppuna huomasin ennen kaikkea, että minussa on voimistunut valtava tekemisen nälkä. Haluan oppia jotain ihan uutta, mennä oman asiantuntijuuteni ulkopuolelle, jonkun toisen asiantuntijan alueelle, kokeilla, epäonnistua, onnistua. Juuri noin, innostuneessa seurassa, apua saamalla ja antamalla. Siinä samalla verkostoituminenkin on helppoa: se ei ole väkinäinen päätarkoitus, vaan luonteva sivutuote.

Lapset tuntuvat taitavan aikuisia paremmin sosiaalisen tekemällä oppimisen, nykysukupolvi ehkä enemmän kuin me edeltäjät. Kysyin taannoin IT-alalla vahvasti vaikuttavalta tuttavalta, miten hän suhtautuu kouluikäisten poikiensa digitaitoihin. Näkyykö teknologiaisin vaikutus? Mikä yllättää? Tuttava mietti hetken ja totesi sitten, että kyllähän pojat osaavat huikeita asioita - se hämmästyttää, siinä missä muitakin vanhempia. Yllättävintä on kuitenkin tapa, jolla he lähestyvät ongelmia: Eivät he lue älypuhelimen manuaaleja. He menevät kouluun, tulevat takaisin ja osaavat. Kynnys pyytää apua ja antaa kavereille apua on ihailtavan matala. Kokeileminen ja tekeminen ovat sisäänrakennettuja ominaisuuksia, samoin itseluottamus. "Mä voisin tehdä isona pelejä, on jo kokemusta", toinen pojista oli todennut.

 

Nyt tulee haaste: Lyö itsesi kanssa vetoa, että vuoden 2014 aikana opettelet edes kerran jotain uutta ja vierasta. Koodausta tai vaikka kasvivärjäystä. Ennestään tuntemattomien ihmisten seurassa. Tekemällä, ei seminaarin takarivissä sormi iPadilla. Katso, mitä tapahtuu.

Jos joku muuten on vielä sitä mieltä, että koodaaminen on epäsosiaalisten hommaa, kannattaa päivittää tietonsa.
Saman ovat huomanneet jo pari vuotta sitten muutkin Rails Girlsin kävijät.

 

*Muistelen, että inspiraatio nimeen tuli mainiosta LucasArtsin pelistä Zak McKraken and the Alien Mindbenders, jota pelasimme isoveljen kanssa ensin C64:lla, sitten Amiga 500:lla.
 


PR on toista Pietarissa

Jouko Marttila

Venäjä on toista maata. Pahan vallasta on tultu rahan valtaan. Se tuntuu ja näkyy Pietarissa toimivien yritysten viestinnässä.

Yhdysvaltain presidentti Ronald Reagan nimitti aikanaan Neuvostoliittoa pahan valtakunnaksi ja kapitalismin pahimmaksi viholliseksi. Mitä mahtaisi Reagan sanoa nyt, kun Yhdysvalloissa talous on siirtynyt hallituksen ja keskuspankin ohjaukseen ja Venäjästä on tullut kapitalistinen maa?

Pahan valta on muuttunut rahan vallaksi. Markkinatalous toimii Pietarissa suoraviivaisesti. Jos Pietarissa haluaa näkyvyyttä, sitä voi ostaa. Länsimaista tuttu PR-toimistojen tuottamien juttuideoiden tarjoaminen medialle tuottaa harvoin tulosta.

Eräs suomalaisyrityksen venäläinen markkinointipäällikkö sanoi, että PR-toimistoja ei Pietarissa juuri tarvita, koska toimittajat kiinnostuvat aiheesta vasta, kun on ensin puhuttu rahasta. Toimittajat on valjastettu tienaamaan palkkansa. Jos jutun aikoo saada läpi ilman maksua, sen täytyy olla niin kiinnostava, että aiheesta syntyy todellista uutiskilpailua.

Mainontaa vai sisältöä?

Suomessa journalismi ja mainonta on erotettu toisistaan. Lukijan pitäisi pystyä erottamaan, mikä on maksettua ja mikä toimitettua sisältöä. Venäjällä raja katosi, kun kommunistidiktatuurista siirryttiin markkinatalouteen. Ilman maksullista sisältöä yksityinen media olisi kuollut kokonaan. Pietarissa perinteisiä sanomalehtiä ei enää juuri lueta. Kansa seuraa sosiaalista mediaa, erikoisjulkaisuja ja verkkolehtiä.

Suomi ei ole rahalla ostettujen sisältöjen suhteen täysin neitseellistä maaperää. Meillä toimitaan hienotunteisemmin. Toimittajille ei makseta. Sen sijaan yritys palkkaa PR-toimiston tuottamaan ja tarjoamaan kiinnostavia sisältöjä. Uskon, että suomalainen tapa tuottaa parempaa laatua.

Kaupalliset blogit ovat vallanneet verkkolehtiä. Vahvat ja suositut brändit rakentavat omia medioitaan kohdatakseen suoraan omat asiakkaansa. Sisältömarkkinointi eli yritysten itsensä tuottamat mediasisällöt hämärtävät ostetun ja itsenäisesti toimituksissa ideoidun sisällön välistä rajaa. Mitä jää jäljelle journalismista? Samalla pitää kysyä, mitä on aidosti riippumaton journalismi?

Toimittajat altistuvat koko ajan vaikutteille. Niin sanottu tutkiva journalismikaan ei ole arvolatauksista vapaata objektiivisuutta. Pitäisikö toimittajat velvoittaa kertomaan keneltä he saivat idean juttuunsa?

Huono ei parane maksamalla

Journalismi voi hyvin, jos media voi hyvin. Kaikki lähtee viime kädessä lukijasta. Jos hänelle tarjotaan totuudenmukaista, hyvää, oivaltavaa, analyyttista ja viihdyttävää journalismia, lopullisen laskun maksajalla ei ole niin suurta merkitystä.

Esimerkiksi Red Bull tuottaa valtavan määrän kiinnostavaa sisältöä ja monet talouslehdet julkaisevat maksettuja blogeja, naistenlehtien sisällöstä puhumattakaan. Silti laatu ratkaisee. Huono sisältö ei maksamalla parane. Sen sijaan maksavan asiantuntijakirjoittajan blogi voi parhaimmillaan tarjota oman talon toimittajaa laadukkaampaa sisältöä.

Paineita pietarilaisen sisällöntuotannon malliin voi nousta myös Suomessa. Yksityinen media on taloudellisesti ahtaalla, mutta toivoa sopii, ettei toimittajien suora lahjonta leviä idästä länteen. Avoimesti tuotettu sisältömarkkinointi palvelee hyvin toteutettuna sekä lukijoita että mediaa.

P.S. Tästä blogista ei kukaan maksanut, eikä siitä maksettu.
P.P.S. WordPress.comiin perustettiin tammikuussa 1 321 980 uutta blogia.