Sosiaalinen koodi

Salla Syrman

Kaksitoistavuotias, tietokoneista kiinnostunut tyttö minussa iloitsee ajatuksesta, että ehkä tulevaisuuden kouluissa kovat tyypit ovat niitä, jotka koodaavat. Sellaisessa nosteessa Supercell-Suomessa eletään: Tenavat koodaavat. Tytöt koodaavat. Mitä seuraavaksi - Seniorin Koodikoulu?

Sain tilaisuuden tutustua Linda Liukkaan tunnetuksi tekemään Rails Girls -koodaustyöpajaan viime viikonloppuna Turussa. Motivaationani hakea mukaan oli paitsi puhdas uteliaisuus menestystarinaan, myös vienoinen katkeruus siitä, että oma koodariurani oli jäänyt aika lyhyeksi 80-luvulla: Sen huippu oli Commodore 64:lle BASIC-kielellä tehty, muutaman kysymyksen mittainen tekstipeli nimeltä Päivä San Franciscossa*. En huudellut koulussa tuotoksestani, saati siitä, että luin myös veljen MikroBittiä.

Rails Girls -konsepti on levinnyt nopeasti ympäri maailmaa, varmasti myös selkeytensä ansiosta: ohjelmoinnin alkeista kiinnostuneet tytöt kootaan yhteen tilaan ja tarvittavat ohjelmat asennetaan koneille. Sitten jokainen opettelee koodaamaan Ruby on Rails -ohjelmistokehyksen avulla yksinkertaisen web-sovelluksen. Apua saa muilta osallistujilta ja coacheilta, jotka ovat koodauksen ammattilaisia (ja ainakin Turussa hyvin kärsivällisiä).

 

Mitä jäi käteen? Viikonlopun session perusteella en vielä laita Railsia uudeksi taidoksi LinkedIn-profiiliini. Ja tiedoksi vuosia odottaneille faneille (pikkusisko?), Päivä San Franciscossa -peliin ei ole ihan lähiaikoina luvassa jatko-osaa. Osaan vähän  perusteita ja pystyn suurin piirtein kertomaan, mitä Ruby on Rails on, jos ei olla turhan sanatarkkoja. Nyt voin itse opetella lisää.

Tässä itselleni tärkein anti: Hienoa Rails Girlsissä ei ollut pelkästään koodauksen opetteleminen, vaan myös se, miten sitä opeteltiin. Kuvitelkaa huoneellinen samanhenkisiä, toisilleen vielä tuntemattomia ihmisiä. Eri-ikäisiä, eri aloilta. Kaikilla kova into oppia. Kädet reilusti saveen ja yrityksen sekä erehdyksen kautta uuden taidon kimppuun. Järjestäjät muistuttavat alussa: ”Internet ei mene rikki!”  Rails Girlsissä pääroolissa on tekeminen, ei puhuminen siitä, kuinka mahtavaa olisi, jos tytötkin tekisivät.

Puhuminen vs. tekeminen. Nykyisin pitää olla sosiaalinen, osata verkostoitua. Kierrämme tapahtumissa ja seminaareissa, kuuntelemassa, inspiroitumassa, tweettaamassa valikoituja viisauksia ja fiilistelemässä lasi kädessä. Suomessa pitäisi tajuta sitäjatätä. Lapsille tulisi opettaa yhtäsuntoista. Kivaahan se keskustelu. Viikonloppuna huomasin ennen kaikkea, että minussa on voimistunut valtava tekemisen nälkä. Haluan oppia jotain ihan uutta, mennä oman asiantuntijuuteni ulkopuolelle, jonkun toisen asiantuntijan alueelle, kokeilla, epäonnistua, onnistua. Juuri noin, innostuneessa seurassa, apua saamalla ja antamalla. Siinä samalla verkostoituminenkin on helppoa: se ei ole väkinäinen päätarkoitus, vaan luonteva sivutuote.

Lapset tuntuvat taitavan aikuisia paremmin sosiaalisen tekemällä oppimisen, nykysukupolvi ehkä enemmän kuin me edeltäjät. Kysyin taannoin IT-alalla vahvasti vaikuttavalta tuttavalta, miten hän suhtautuu kouluikäisten poikiensa digitaitoihin. Näkyykö teknologiaisin vaikutus? Mikä yllättää? Tuttava mietti hetken ja totesi sitten, että kyllähän pojat osaavat huikeita asioita - se hämmästyttää, siinä missä muitakin vanhempia. Yllättävintä on kuitenkin tapa, jolla he lähestyvät ongelmia: Eivät he lue älypuhelimen manuaaleja. He menevät kouluun, tulevat takaisin ja osaavat. Kynnys pyytää apua ja antaa kavereille apua on ihailtavan matala. Kokeileminen ja tekeminen ovat sisäänrakennettuja ominaisuuksia, samoin itseluottamus. "Mä voisin tehdä isona pelejä, on jo kokemusta", toinen pojista oli todennut.

 

Nyt tulee haaste: Lyö itsesi kanssa vetoa, että vuoden 2014 aikana opettelet edes kerran jotain uutta ja vierasta. Koodausta tai vaikka kasvivärjäystä. Ennestään tuntemattomien ihmisten seurassa. Tekemällä, ei seminaarin takarivissä sormi iPadilla. Katso, mitä tapahtuu.

Jos joku muuten on vielä sitä mieltä, että koodaaminen on epäsosiaalisten hommaa, kannattaa päivittää tietonsa.
Saman ovat huomanneet jo pari vuotta sitten muutkin Rails Girlsin kävijät.

 

*Muistelen, että inspiraatio nimeen tuli mainiosta LucasArtsin pelistä Zak McKraken and the Alien Mindbenders, jota pelasimme isoveljen kanssa ensin C64:lla, sitten Amiga 500:lla.
 


PR on toista Pietarissa

Jouko Marttila

Venäjä on toista maata. Pahan vallasta on tultu rahan valtaan. Se tuntuu ja näkyy Pietarissa toimivien yritysten viestinnässä.

Yhdysvaltain presidentti Ronald Reagan nimitti aikanaan Neuvostoliittoa pahan valtakunnaksi ja kapitalismin pahimmaksi viholliseksi. Mitä mahtaisi Reagan sanoa nyt, kun Yhdysvalloissa talous on siirtynyt hallituksen ja keskuspankin ohjaukseen ja Venäjästä on tullut kapitalistinen maa?

Pahan valta on muuttunut rahan vallaksi. Markkinatalous toimii Pietarissa suoraviivaisesti. Jos Pietarissa haluaa näkyvyyttä, sitä voi ostaa. Länsimaista tuttu PR-toimistojen tuottamien juttuideoiden tarjoaminen medialle tuottaa harvoin tulosta.

Eräs suomalaisyrityksen venäläinen markkinointipäällikkö sanoi, että PR-toimistoja ei Pietarissa juuri tarvita, koska toimittajat kiinnostuvat aiheesta vasta, kun on ensin puhuttu rahasta. Toimittajat on valjastettu tienaamaan palkkansa. Jos jutun aikoo saada läpi ilman maksua, sen täytyy olla niin kiinnostava, että aiheesta syntyy todellista uutiskilpailua.

Mainontaa vai sisältöä?

Suomessa journalismi ja mainonta on erotettu toisistaan. Lukijan pitäisi pystyä erottamaan, mikä on maksettua ja mikä toimitettua sisältöä. Venäjällä raja katosi, kun kommunistidiktatuurista siirryttiin markkinatalouteen. Ilman maksullista sisältöä yksityinen media olisi kuollut kokonaan. Pietarissa perinteisiä sanomalehtiä ei enää juuri lueta. Kansa seuraa sosiaalista mediaa, erikoisjulkaisuja ja verkkolehtiä.

Suomi ei ole rahalla ostettujen sisältöjen suhteen täysin neitseellistä maaperää. Meillä toimitaan hienotunteisemmin. Toimittajille ei makseta. Sen sijaan yritys palkkaa PR-toimiston tuottamaan ja tarjoamaan kiinnostavia sisältöjä. Uskon, että suomalainen tapa tuottaa parempaa laatua.

Kaupalliset blogit ovat vallanneet verkkolehtiä. Vahvat ja suositut brändit rakentavat omia medioitaan kohdatakseen suoraan omat asiakkaansa. Sisältömarkkinointi eli yritysten itsensä tuottamat mediasisällöt hämärtävät ostetun ja itsenäisesti toimituksissa ideoidun sisällön välistä rajaa. Mitä jää jäljelle journalismista? Samalla pitää kysyä, mitä on aidosti riippumaton journalismi?

Toimittajat altistuvat koko ajan vaikutteille. Niin sanottu tutkiva journalismikaan ei ole arvolatauksista vapaata objektiivisuutta. Pitäisikö toimittajat velvoittaa kertomaan keneltä he saivat idean juttuunsa?

Huono ei parane maksamalla

Journalismi voi hyvin, jos media voi hyvin. Kaikki lähtee viime kädessä lukijasta. Jos hänelle tarjotaan totuudenmukaista, hyvää, oivaltavaa, analyyttista ja viihdyttävää journalismia, lopullisen laskun maksajalla ei ole niin suurta merkitystä.

Esimerkiksi Red Bull tuottaa valtavan määrän kiinnostavaa sisältöä ja monet talouslehdet julkaisevat maksettuja blogeja, naistenlehtien sisällöstä puhumattakaan. Silti laatu ratkaisee. Huono sisältö ei maksamalla parane. Sen sijaan maksavan asiantuntijakirjoittajan blogi voi parhaimmillaan tarjota oman talon toimittajaa laadukkaampaa sisältöä.

Paineita pietarilaisen sisällöntuotannon malliin voi nousta myös Suomessa. Yksityinen media on taloudellisesti ahtaalla, mutta toivoa sopii, ettei toimittajien suora lahjonta leviä idästä länteen. Avoimesti tuotettu sisältömarkkinointi palvelee hyvin toteutettuna sekä lukijoita että mediaa.

P.S. Tästä blogista ei kukaan maksanut, eikä siitä maksettu.
P.P.S. WordPress.comiin perustettiin tammikuussa 1 321 980 uutta blogia.


Urheilun ja rakentamisen juhlaa Sotshissa

Kimmo Kuokka

Sochi 2014 - (c) Artis Rams, Flickr

Olympiamitaleista kilpaillaan seuraavien parin viikon ajan Putinin aavistuksen hätäisesti kasatussa Xanadussa eli Sotshissa. Media on jo muutaman kuukauden ajan raportoinut rakennustöihin liittyvistä epäselvyyksistä ja korruptiosta. Kisojen alla huolta herätti mm. toimittajien journalistinen vapaus sekä ihmisoikeusasiat. Venäjän homokammo on myös saanut palstatilaa ja Saksan joukkue ottaa asiaan selkeästi kantaa jopa kisa-asuillaan, vaikka se ei sitä virallisesti myönnä.

Huumoriksi kritiikki Venäjän kisajärjestelyjä kohtaan kääntyi siinä vaiheessa, kun ensimmäiset kisavieraat ehtivät paikalle. 51 miljardin dollarin budjetista huolimatta urakka olikin ns. vaiheessa. Eri maiden toimittajat ja urheilijat ovat jo viime viikonlopusta lähtien raportoineet kummallisuuksista kisakylässä ja hotelleissa. Jos etukäteen olisi ollut tiedossa, että Sotshissa on huutava pula hehkulampuista ja suihkuverhoista, niin olisin matkustanut sinne hehkulamppusuihkuverhokauppiaana ja tullut rikkaana miehenä takaisin.

Erilaiset kummallisuudet ovat levinneet tehokkaasti Twitterissä, jonne ilmaantui jo ennen kisoja useampikin tili raportoimaan vain ja ainoastaan Sotshin ongelmista – ja hashtageja (suom. hästäki) piisaa sitäkin enemmän. Tässä muutamia viestejä toimittajilta:

  • CNN varasi noin tusinan huoneita, paikalle saavuttaessa vain yksi löytyi. Sehän oli tällaisessa kunnossa.
  • Varoitukset ja ohjeet ovat oma lukunsa. Venäjällä käytetylle WC-paperille on oma paikkansa.
  • Hotellin respa ilmoitti, että kun vettä joskus alkaa tulla, niin ”se on vaarallista kasvoille”. No siltä näyttää.
  • Torstaina (vuorokautta ennen avajaisia siis) matkalla mediakeskukseen näytti tällaiselta.

Laajempi kokoelma Sotshin mielenkiintoisia sattumuksia löytyy mm. osoitteesta https://twitter.com/SochiProblems.

Tovi sitten naurua herätti erään amerikkalaistoimittajan viesti, jossa hän yritti vaihtaa kolmea löytämäänsä hehkulamppua ovenkahvaan, jotta saisi huoneensa oven kiinni. Kovempi kohtalo oli saksalaisella valokuvaajalla, jonka ensimmäinen hotellihuone oli täynnä rakennusrojua tms. Hän sai sentään uuden huoneen, mutta siellä oli nukkumassa lauma rakennusmiehiä. Kolmanteen huoneeseen hän ei edes päässyt, kun hissin oven avautuessa käytävällä juoksi villikoiria. Kyseisen valokuvaajan myöhemmistä vaiheista ei ole tietoa.

Snoukkailu ja muut Suomelle potentiaaliset mitalilajit

Tänään urheilun ulkopuoliset asiat (toivottavasti) unohtuvat, kun olympialaiset potkaistaan kunnolla käyntiin avajaisten myötä. Suomen joukkue lähtee mitalijahtiin jälleen kerran altavastaajan asemasta käytännössä kaikissa perinteisemmissä lajeissa. Vain lumilautailussa Suomi on jo etukäteen yksi vahvimmista mitalirohmuista. Kyllä, käytin tosiaankin sanaa rohmu, sillä onnistuessaan Suomen snoukkaajat tuovat mitaleita useammasta lajista (slopestyle, big air, halfpipe) sekä miesten että naisten puolella. Snoukkamitaleita ei kannata väheksyä, sillä pahimmassa tapauksessa Suomi ei kisoista kotiin muita mitaleja tuo ollenkaan.

Perinteisten lajien edustajista Suomen vahvin mitalisuosikki on Kaisa Mäkäräinen. Itse asiassa olen pettynyt, mikäli Kaisa ei tule kisoista kotiin kahden mitalin kanssa. Supersuorituksella hän ottaa mitalin jokaisessa startissaan, mutta parhaat mahdollisuudet hänellä lienevät pikamatkalla ja takaa-ajossa. Kaikki on kuitenkin kiinni taulujen putoamisesta.

Yksi hyvin potentiaalinen mitalilaji on pikaluistelu, jossa sekä Poutalalla että Koskelalla on onnistuessaan mahdollisuudet mitaliin. Valitettavasti tämän kauden tulosten valossa mitali edellyttää kummaltakin perusvarman vedon sijaan täydellistä vetoa. Toivottavasti Koskela on saanut luistimiensa terät kestämään – edes olympialaisten kisapyrähdysten ajan.

Mäkihyppy, yhdistetty ja maastohiihto: ei mitalisadetta

Mäkihypystä tai yhdistetystä yksikin mitali olisi jättiyllätys, jo sijoitukset kymmenen sakkiin olisivat positiivisia tuloksia. Myöskään alppihiihdosta ei kannata odottaa yhtään mitään Romarin jättäessä kisat väliin ja Poutiaisen kurvaillessa varjojen mailla aiempiin kausiin verrattuna.

Miesten maastohiihdossa suomalaiset odottavat sitä kuuluisaa pöljää päivää, mikä todennäköisimmin ei kohdalle osu. On se muuten kumma juttu, kun norjalaisille riittää normaali päivä mitalivauhtiin, mutta suomalaisilta se vaatii noin kerran kolmessa vuodessa kohdalle osuvan supersuorituksen.

Naisten hiihdosta saa ja pitääkin odottaa mitalia. Sprinttiviesti sekä normaali viestihiihto lienevät varmimmat mitalilajit, mutta myös yksilömatkoilta voi tulla kilisevää kaulaan. Tosin kolmen kärkeen on sen verran tunkua, ettei Suomen joukkueen tarvitse edes pahasti tumpeloida jäädäkseen kokonaan ilman mitalia myös naisten hiihdossa.

Jääkiekko ja muut lajit

Jääkiekko aiheuttanee eniten parranpärinää suomalaisissa keskiolutbaareissa, joko hyvässä tai pahassa. Miesten puolella mitali vaatii jälleen kerran erinomaista suoritusta, mutta kisojen pelijärjestelmän ansiosta lähes puolet matseista voi surffailla puolivaloilla: vasta puolivälieräottelu käytännössä määrittelee joukkueen onnistumisen. Mitalille on kaikki mahdollisuudet, mutta pahasti ei kannata pettyä, jos sitä ei tulekaan. Naisten puolella pronssimitali on suorastaan tyrkyllä. Sitä kirkkaammat vaatisivat jättiyllätyksen ja neljäs tila puolestaan olisi pettymys.

Freestyle-hiihtolajeista ei kannata odottaa menestystä vastaavalla tavalla kuin lumilautailussa, mutta suomalaisten osaamisesta ja ennen kaikkea odotuksista lajin tulevaisuuden varalle kertoo se, että Suomea edustaa Sotshissa peräti kymmenen freestyle-laskijaa. Heistä konkreettisimmat mitalitoiveet kohdistuvat Jouni Pelliseen skicrossin puolella. Pellinen oli viime talvena MM-kisoissa neljäs ja ainakin kaveri itse lähtee kisoihin mitalinkiilto silmissään, joten penkkiurheilijoiden kannattaa seurata miehen suorituksia suurella mielenkiinnolla.

Kisoissa kilpaillaan myös muutamassa lajissa, joissa Suomella ei ole edustusta ollenkaan. Taitoluistelun ja curlingin jääminen ilman edustajaa harmittanee osaa kotikatsomoista, mutta se ei taida suomalaisia juuri hetkauttaa, että skeletonin ja ohjaskelkkailun mitalit jaetaan ilman suomalaisia.

Reilun parin viikon päästä olen joko näiden ennakkoanalyysien ansiosta joko suuri guru tai istun häpeäpaalussa toimistomme nurkassa. Jälkimmäinenkään vaihtoehto ei pelota, sillä se on tullut jo tutuksi.

 

Kuva Flickr-käyttäjältä Artis Rams. Julkaistu Creative Commons -lisenssillä.


Selkokieli on muutakin kuin tekstiä

Sari Sandrini

Osallistuin viime viikolla Kuntaliiton ja Selkokeskuksen järjestämään seminaariin, jossa puhuttiin virkakielen kehittämisestä. Seminaarin aiheita olivat selkokieli sekä videoiden, hyvän virkakielen ja selkeiden ohjeiden käyttö julkisessa palvelussa. Aihe on tärkeä, sillä Selkokeskus arvioi, että selkokielen käyttäjiä on Suomessa yli puoli miljoonaa. Ryhmään kuuluu niin vammaisia, maahanmuuttajia kuin ikäihmisiäkin. Heille selkeällä viestinnällä on erityisen suuri merkitys, sillä normaaliin elämään kuuluvaan asiointiin käytettävät kunnan tai virastojen kirjeet ja nettisivut ovat valitettavan usein kirjoitettu kapulakielellä. Kun käsiteltävä asiakin on uusi tai vieras, ei ole ihme, etteivät ihmiset ymmärrä, mitä heidän odotetaan tekevän esimerkiksi Kelan tukien saamiseksi.

Kolmituntisen seminaarin tärkeimmäksi anniksi minulle jäivät esimerkit siitä, kuinka videoita ja kuvasarjoja voidaan hyödyntää selkeässä viestinnässä. Nykyisin selkokielisyydestä puhuttaessa keskitytään vielä kirjoitettuun tekstiin ja sen selkiyttämiseen. Kun kuitenkin vuorovaikutus, videot ja kuvat ovat netissä lähes itsestäänselvyys, virkamiesten laatimien ohjeistusten tulisi seurata esimerkkiä.  

Kehitysvammaliiton Hannu Virtanen näytti puheenvuorossaan esimerkkejä tiedon jakamisesta visuaalisesti. Näin vältät vatsataudin -kuvasarjassa suuri kuva tukee lyhyttä tekstiä, jotka myös luetaan ääneen (rauhallisesti ja selkeästi artikuloiden). Kuvasarjan etuna videoon on, että jokainen voi käyttää kuhunkin sivuun juuri niin kauan aikaa, kuin tarvitsee. Videolla taas voidaan helposti näyttää monivaiheisia asioita, kuten maksukortilla maksamista. Video on jälkikäsitelty, niin että se korostaa keskeisiä asioita, ja tärkeissä kohdissa sitä on myös hidastettu.

Ns. normaalille katsojalle edelliset esimerkit ovat varmasti tylsiä. Uskon silti kuvan voimaan myös tavallisen väestön keskuudessa. Ilotulitusraketeista varoitellaan joka vuosi. Kumpaa nuoriso mahtaa uskoa paremmin, Tukesin ilotulitusohjeita – vai Duudsoneita

Ps. Jäitkö miettimään miltä selkokieliset nettisivut näyttävät? Papunetin Selkosivut näyttävät, mistä on kyse.

 

Duudsonien rakettikoulu on selkokieltä parhaimmillaan


 

Kuva Flickr-käyttäjältä Martin Pettitt (Creative Commons)