"Mikä tän hashtag on?"

Petteri Puustinen

Ystäväni on ammatiltaan yläkoulun opettaja. Hänen lähimmät työtoverinsa ovat siis 13–16-vuotiaita, median ja teknologian läpeensä kyllästämiä nuoria. Oppilaat tekevät esitelmiä iPadeilla, kyselevät unohtuneiden läksyjen perään omissa WhatsApp-ryhmissään ja rakentavat limudiskoon sponsoriseinämän Instagram-poseerausten taustaksi. Välitunnilta palatessaan he saattavat tiedustella: ”Ope hei, mikä tän tunnin hashtag on?” Sosiaalisen median käyttäminen on heille luontevaa kuin hengittäminen.

Opettajien suhtautuminen näihin teknoteineihin on kaksijakoista. Toiset kokevat tärkeäksi pysyä mukana nuorten some-kulttuurissa ja kehittelevät esimerkiksi kotitehtäviä, joissa oppilaiden tulee kirjoittaa vastauksensa blogipostauksina. Toiset taas ovat sitä mieltä, että Pythagoras tai inessiivi eivät tarvitse ympärilleen mitään ylimääräistä, vaan terävä lyijykynä ja vahvat istumalihakset ovat tärkeimmät työkalut oppimiseen.

Jo muutaman vuoden kuluttua nämä somessa marinoidut ihmistaimet kirmaavat koulumaailmasta työelämään. Heistä tulee sinun alaisiasi, kollegoitasi – ja asiakkaitasi. Osaatko silloin viestiä heille niin, että saat sanomasi perille? Pelkkä tekninen osaaminen ei riitä, vaan kyseessä on ennen kaikkea ajattelutavan muutos. Olennaista ei ole se, osaatko käyttää Instagramia tai Twitteriä – vaan se, ymmärrätkö maailmaa, jossa tiimipalaverilla on luonnostaan oma hashtag.

Somenatiivin sukupolven kypsyessä merkittäväksi kuluttajasegmentiksi myös yritysten tulee arvioida omaa viestintäänsä uudella tavalla. Online-tilassa kasvaneet nuoret eivät tee eroa sosiaalisen median ja ”perinteisen median” välille: naapurin Kristianin Twitterissä jakama tieto ei välttämättä ole heille yhtään vähemmän arvokasta kuin Helsingin Sanomien Twitter-sisällöt, vaikka jälkimmäisellä onkin tukenaan suuren mediatalon resurssit.

Yritysten viestinnän kannalta tässä piilee sekä riskejä että mahdollisuuksia. Toisaalta on mahdollista tavoittaa ihmiset suoraan ilman median kankeaa uutiskynnystä tai raskasta panostusta markkinointiin, mutta toisaalta on vaara menettää oman alan ja aihepiirin asiantuntijan paikka kenelle tahansa mielenkiintoiselle tyypille, joka keskittyy somessa samoihin asioihin.

Uudessa maailmassa onnistuminen vaatii joustavaa viestintää niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. Emme saa tuudittautua uskomaan, että olemme eksperttejä. Tilanteet kehittyvät jatkuvasti ja muutokselle täytyy pysyä herkkänä. Opettajakaverini kertoi, että nykyisin luokan ”kovikset” eivät istu takapulpeteissa, vaan nämä mielipidejohtajat haluavat nimenomaan eturivin paikat. Jos me viestijöinä emme äkkää tällaisia kulttuurisia muutoksia ajoissa, emme saa sanomaamme uppoamaan.

En sano, että meidän pitäisi itse olla koko ajan kehityksen eturivissä – mutta meidän täytyy pysyä kärryillä siitä, keitä siellä kulloinkin on.

 


Kuva Flickr-käyttäjältä Brad Flickinger (Creative Commons)


Tohtori Gong ja arvotutkimuksen arvo

Jukka Koivisto

Kenraali Adolf Ehrnrooth tiivisti oman johtamisoppinsa sota-ajan kokemuksistaan: ”joukkoja on johdettava edestä”. Se tarkoittaa kykyä tehdä päätöksiä, kantaa niistä vastuu ja näyttää omaa esimerkkiä. Se ei tarkoita ärjymistä, karjumista tai alaisten kyykyttämistä tai muuten huonoa kohtelua.

Viime päivinä Suomessakin on sukeutunut keskustelu, voiko tätä maata enää johtaa edestä kun yhteiskunta on arvomaailmaltaan  pirstaloitunut  ja mosaiikistunut. Enää ei ole tunnistettavissa yhtenäiskulttuuria, joka olisi yhteiskuntakehityksen selkäranka.

Kysymys on perimmältään yksilön muuttuvista arvoista. VTT Martti Puohiniemi toteaa:

”Arvot ovat ihmisen tietoista persoonallisuutta ja siksi mukana kaikessa, mitä ihminen tekee”.

Pelkistäen yksilö rakentuu arvoista, asenteista ja mielipiteistä. Arvot ovat sangen pysyviä, asenteet muuttuvat jo paljon sukkelammin ja kuten tunnettua mielipiteet voivat vaihdella esimerkiksi 30 sekunnin välein. Arvotutkimus vaatii syvällistä perehtymistä. Monet arvotutkimuksiksi mainostetut ovat lähinnä mielipidetutkimuksia. Vastaus kysymykseen ”Pitäisikö Suomen erota EU:sta?” ei ole arvo vaan mielipide.

Suomessakin tutun Monitor –tutkimuksen luoja Daniel Yankelovich löysi 1960 –luvun lopulla Yhdysvalloissa murroksessa olevan kansakunnan kansalaisoikeusliikkeen, opiskelijoiden aktivoitumisen ja Vietnamin sodan vastaisten mielenosoitusten saattelemana. Auktoriteettien asema horjui. Yksilöllisyys vahvistui ja itsensä toteuttamisesta tuli keskeinen arvo.

Ronald Inglehart on tutkinut arvomuutoksia globalisoituvassa maailmassa.  Hänen johtopäätöksensä on, että arvomuutokset vaikuttavat kansakuntien taloudelliseen kehitykseen, poliittisten puolueiden strategioihin ja perinteisten instituutioiden asemaan. Läntisissä hyvinvointiyhteiskunnissa kansalaisten huomio kiinnittyy hyvinvointiin – well-being on tärkeää. Vapaa-aikaa, laadukasta perhe-elämää, hyvää ja laadukasta ruokaa sekä omaa fyysistä hyvinvointia arvostetaan nyt yli kaiken. Yksilökeskeisyys on vahvistunut. Suomalainen ei koe olevansa osa suurta massaa. Hän tietää mitä haluaa. Samalla vanhat perinteiset instituutiot on haastettu. Se koskee kirkkoa, puolustusvoimia, ammattiyhdistysliikettä, yritysten etujärjestöjä, puolueita ja koko virkakoneistoa. Kriisissä olevan puolueen läpivalaisussa kannattaa ensin esittää kysymys, onko yhteiskunnan arvo-ilmasto ajanut puolueen tavoitteiden ohi?

Yrityksille arvot ovat tärkeitä. Ne ovat kartta tavoitteiden toteuttamiseen. Nuori sukupolvi rekrytointihaastatteluissa kysyy, mikä on teidän arvomaailmanne? Johtajuus muuttuvassa arvoilmastossa ei ole sen hankalampaa kuin aiemminkaan, mutta erilaista se on. Johtajan pitää silti yhä johtaa edestä ja näyttää suuntaa. Se tarkoittaa yhä kykyä kuunnella, tehdä päätöksiä ja kantaa niistä vastuu.

Aikanaan kuuluin kansainväliseen verkostoon, joka sai nimen FEIG – Free Enterprise Information Group. Se oli 20 OECD -maan teollisuusjärjestöjen verkosto, joka kerran vuodessa kokoontui analysoimaan kunkin maan asenne- ja arvomuutoksia. Kaikista kokouksista tehtiin yhteenveto tavoitteena löytää heikkoja signaaleja, orastavia muutoksen aihioita.

Joukkoon kuului myös eräs tohtori Gong, joka edusti Korean teollisuusliittoa. Hänet oli palkattu tekemään arvioita sellaisista globaaleista muutosvirroista, jotka vaikuttivat yritysten toimintaan ja kuluttajien käyttäytymiseen. Kun me muut selostimme omissa maissamme tehtyjen tutkimusten tuloksia, Korean tohtorilla oli muun materiaalin ohella kiintoisa metodi. Hän matkusti joka vuosi Yhdysvaltojen länsirannikolle San Fransiscoon, Los Angelesiin sekä Berkleyn ja Stanfordin yliopistoihin. Siellä hän kulutti paljon aikaa mm. kirjakaupoissa tutkien uusien kirjojen nimikkeitä. Hänellä oli vakaa käsitys, että mikä Kaliforniassa – ja erityisesti Piilaaksossa – oli uutta nyt, olisi parin vuoden kuluessa kuuma keskustelunaihe myös muualla maailmassa.

Tohtori Gong teki viiltävän hyviä analyysejä. Enää tuo metodi tuskin toimisi. Maailma on kutistunut. Siitä internet ja sosiaalinen media ovat pitäneet huolen. Ehkä juuri siksi arvotutkimus elää uutta nousukautta.

 


Kuva Flickr-käyttäjältä Nicholas Eckhart (Creative Commons)


Valmentava johtaminen vaatii luopumista vallasta

Maria-Elena Cowell

Vasta hiljan ainoa Suomessa tunnustettu johtamisen tapa oli autoritäärisen käskyttävä. Tradition siirtymisestä pitivät osin huolta laaja ja koko ikäluokat kattanut asevelvollisuus, homogeeninen väestöpohja, poikkeuksellinen yhtenäiskulttuuri ja miksei myös sotien sankaritekojen myyttinen narratiivi. Länsimaisittain varsin myöhään väistynyt agraarikulttuuri isäntä-renki-asetelmineen ei liene syytön sekään komentojohtamisen säilymiseen.

1990-luvulla käynnistynyt Suomen ja Ruotsin talouksien voimakas lähentyminen toi suomalaiseen puheenparteen halveksuvat vertaukset ruotsalaiseen diskuteeraukseen; johtamiskulttuurit törmäsivät, kun management by perkele ja management by engarerande kohtasivat.

Niin kutsuttujen vanhan koulun miesjohtajien eläköityminen on nostanut esiin nuoren polven johtajat, niin mies- kuin naispuoliset, joiden arvoihin mahtuu muutakin kuin uraa. Perhe, ystävät ja harrastukset saavat nykyään luvan kanssa varastaa aikaa johtajan kalenterista. Johtajan paremmuutta tai sitoutuneisuutta ei etätyön aikana enää mitata konttorilla vietettyinä tunteina.  Hyvään johtamiseen nähdään nyt kuuluvan tasapainoinen yksityiselämä. Kaiken uhraavan työnarkomanian aika ei ehkä ole kokonaan ohi, mutta väistymässä johtajan pätevyyskriteeristöstä.

Valmennus eli coaching on yleistynyt liiketalouden konsultoinnissa, ja uuden polven kansainväliset johtamisopit perustuvat muulle kuin aseman suomalle auktoriteetille: asiantuntijuudelle ja esimerkillä johtamiselle. Valmentava johtaminen tarkoittaa, että johtaja uskoo ratkaisujen löytyvän yhteistyössä alaisten kanssa. Johtaja ei kuitenkaan väistä vastuuta päätöksenteosta: hän päättää, mutta vasta kuultuaan eri näkemyksiä perusteluineen. Päätöksenteko saattaa kestää pidempään, mutta päätös on paremmin ankkuroitunut työyhteisöön, kun kaikilla on ollut mahdollisuus ilmaista mielipiteensä.

Valmentava ote auttaa alaisia kehittämään omaa osaamistaan, luottamaan omaan näkemykseensä ja sitoutumaan yhteisiin päätöksiin. Työyhteisö kokee, että sitä kuullaan – ja luottamusta osoittamalla johtaja saa myös työyhteisön voimaan hyvin.

Johtajalta valmentava ote vaatii paljon. Asemaan perustuvasta vallasta luopuminen voi olla iso kulttuurinmuutos; kysyminen on monelle vaikeampaa kuin saneleminen. Kuunteleminen edellyttää herkkyyttä, sosiaalista taitoa, kärsivällisyyttä ja oikeudenmukaisuutta. Epätäydellisessä maailmassa epätäydellinen johtaja voi lohduttautua sillä, että näitäkin ominaisuuksia voi kehittää – valmentautumalla valmentavaan viestintään!

Nikottelevalle dirikalle voi siteerata Tommy Hellstenin paradoksia: saat sen, mistä luovut.

 


Kuva Flickr-käyttäjältä Alden Jewell (Creative Commons)

 


Piditkö tästä artikkelista? Saattaisit pitää myös näistä:

Treenaa some-kriisiä jo nyt, älä vasta tositilanteessa!  –  "Hyväksy lähtötilanne: Asiakas on kuningas ja some hänen valtakuntansa." 

One Directionin hajoaminen ja 'fandom' – mitä voimme oppia?"Fanit ovat muuttuneet pelkistä kuluttajista aktiivisiksi sisällöntuottajiksi."

Ajatusjohtajuutta ei voi luoda ilman asiantuntijoita"Yritys voi tavoitella asiantuntijamielikuvaa, mutta ajatukset tulevat ihmisiltä." 


Ryhdy Kaiun uutiskirjeen tilaajaksi tästä:


Konsultti, hyödyllinen idiootti?

Petteri Puustinen

Kaksi viime aikoina minuun eniten vaikuttanutta kulttuurielämystä ovat olleet Gravity-elokuva sekä Donna Tarttin uusin romaani The Goldfinch. Olen yrittänyt miettiä, miksi pidin niistä niin kovasti. Toki kumpikin on omassa genressään laadukkaasti toteutettu tuotos, joka sekä viihdyttää että tarjoaa vakavampaakin ajateltavaa. Mutta yksi merkittävä syy Gravityn ja The Goldfinchin vaikuttavuuteen oli se, etten tiennyt niistä etukäteen mitään. En katsonut traileria, en lukenut arvosteluja, en vilkaissut takakantta. Syöksyin vain ennakkoluulottomasti kummankin maailmaan ja otin kokemuksen vastaan ilman etukäteisodotuksia.

Vastaava ennakkokäsitysten minimointi on tärkeää myös konsultin työssä. Asiakkaathan toivovat konsultilta usein nimenomaan ”tuoreita silmiä”, raikasta ulkopuolista näkemystä tekemiseen. Konsultin arvo on siinä, että hän tietää ja osaa jotain, mitä asiakas ei itse voi tietää tai mitä tämä ei itse ole ehtinyt ottaa haltuun. Konsultti voi ammentaa näkemystä esimerkiksi tuoreista artikkeleista, mielenkiintoisista tapahtumista, uusista tuotteista ja ratkaisuista sekä etenkin kokemuksestaan muiden yritysten tai muiden toimialojen parissa työskentelemisestä.

”Tuoreiden silmien” vaatiminen konsultilta johtaa kuitenkin eräänlaiseen paradoksiin. Ihannetilanteessahan konsultin pitäisi sekä tuntea asiakkaan bisnes täydellisesti että pystyä tarkastelemaan sitä raikkaalla ja uudella tavalla. Olla hyödyllisenä idioottina samanaikaisesti sekä sisä- että ulkopuolella.

Kun yhteistyö pitkittyy, konsultti usein liukuu näkemyksissään hyvin lähelle asiakasta ja päätyy tarkastelemaan tämän toimintaa liiankin likeltä. Asioita aletaan tehdä ”niin kuin täällä on aina ennenkin tehty ja toimivaksi havaittu.” Jossain vaiheessa asiakas sitten haluaakin tuoreuttaa toimintaansa ja vaihtaa konsultteja. Uusia vaihtoehtoja kilpailutettaessa peräänkuulutetaan taas sekä ”vahvaa toimialaosaamista” että ”innovatiivisia uusia ideoita”.

Konsultti: samanaikaisesti sisä- ja ulkopuolella?

Vastuu on konsultilla itsellään: hänen täytyy pysyä varuillaan ja välttää luutumista. Asiakkaalta ei voi vaatia, että tämä keskittyisi muuhun kuin ydinosaamiseensa: IT-insinööri on IT-insinööri ja pankkiiri on pankkiiri – ja sellaisina pysykööt. Mutta koska konsultin tehtävä on nimenomaan kyetä tarjoamaan IT-hepulle ja finanssiketulle jotain muuta kuin pelkkää IT- tai rahoitusmaailman osaamista, hänen täytyy aktiivisesti vaalia ulkopuolisuuttaan.

Itse sain tästä muistutuksen syksyllä. Eräänä iltapäivänä huomasin syventyneeni vuokaavioon, joka kuvasi asiakkaani toteuttamaa sähköpostipalvelimien päivitysoperaatiota. Hetken aikaa tallennuskapasiteettien ja IMAP-protokollien teknisiä kommervenkkejä mutusteltuani oikein säpsähdin hereille: eihän minun pitäisi tällaista tietää! Viestintäkonsulttina tehtäväni ei ole ymmärtää asiakkaan tekemisiä nippelitasolla, vaan säilyttää sellainen hyödyllinen ulkopuolisuus, että pystyn viestimään asiakkaan bisneksestä selkeästi ja yleistajuisesti. Liika tieto lisää tuskaa.

Konsultti voi ylläpitää tervettä ulkopuolisuuttaan monella eri tavalla. Asiakkaan kannalta hyödyllisintä saattaa olla, että heität vuokaaviot hetkeksi nurkkaan ja käyt vaikka elokuvissa tai luet pätkän romaania. Saisinko suositella esimerkiksi Gravityä tai The Goldfinchiä?

 


Kuvat Flickr-käyttäjältä Hartwig HKD, Creative Commons


Hyödyllistä (ei idioottimaista) on tilata Kaiun uutiskirje:


"Tämän piti olla valmis eilen" (***sisältää lahjan lukijalle!***)

Juho Toivonen

Silloin tällöin kuulee sanottavan, että jonkun asian piti olla "eilen valmis". Se antaa sopivasti mitan tehtävän kiireellisyydelle. Jos tehtävä olisi pitänyt valmis olla viime viikolla tai kuussa, kiire ei enää tunnukaan niin akuutilta. Ei tule sellainen fiilis että ”Hei, vielä mä voin ehtiä just ja just” tai ”Olen ihan vähän vaan myöhässä”. Homma toimii aikajanalla tulevaisuuteen yhtä hyvin.  "Tämän pitää olla valmis tunnin päästä." Silloin vasta hoppu tuleekin!

Joskus kiire syntyy yllättäen – ja joskus se on jo ennestään tiedossa. Aikatauluttamisessa kannattaa olla ehkä hieman pessimistinen. Keräsimme 10 huomioitavaa asiaa aikatauluttamiseen ja teimme teille valmiit aikataulupohjat.

Kymmenen niksiä aikatauluttamiseen

  1. Mikä on tavoite ja voiko projektille lisätä välitavoitteita
  2. Toimenpiteiden hahmottamisessa voit käyttää apuna esimerkiksi työnositusta (WBS)
  3. Mieti jokaisessa toimenpiteessä tarvittavat ihmiset ja resurssit
  4. Kysy kuinka paljon aikaa tarvittavat henkilöt pystyvät käyttämään projektiin
  5. Arvioi kuinka kauan toimenpiteiden suorittamiseen menee aikaa
  6. Arvioi hinta käyttäen esimerkiksi tuntihintaa
  7. Tarkista että aikataulu on realistinen ja looginen
  8. Mieti voisiko toimenpiteitä yhdistää tai jättää tekemättä
  9. Mieti voisiko tavoitteita saavuttaa jollain muilla toimenpiteillä
  10. Lisää toimenpiteet aikataulupohjalle

Tästä voit ladata kokoelman Kaiun käteviä aikataulupohjia. Ole hyvä!

Aikatauluhifistelijöille on verkossa tarjolla muitakin palveluita valmiiden pohjien lisäksi. Esimerkiksi Powerpointiin on tarjolla erillinen Timeline Plugin, joka on tarkoitettu aikataulujen visualisointia varten. Maksullisella versiolla saa Excelistä tuotua tapahtumajoukon suoraan työkaluun. Projektityökaluilla (Access, Podio) saat luotua projektiaikatauluja. Jos aikataululta haluaa interaktiivisuutta tai kolmiulotteisuutta, niin sekin on mahdollista esimerkiksi Tiki Tokilla, Timetoastilla, Dipityllä tai Timegliderilla.

Perinteisempään lähestymistapaan sopivat esimerkiksi Google-, Outlook-, tai Zoho-kalenteri. Joskus helpoin vaihtoehto on kuitenkin tasku-, seinä- tai pöytäkalenteri.
 


Kuva Flickr-käyttäjältä Mike Roberts, Creative Commons


Ulkoista itsesi!

Ismo Savolainen

Innovaatio on kirosana. Itse asiassahan ei ole mitään vikaa, mutta sanassa on. Kiroiluksi se on muuttunut erityisesti niille, joita pomo käskee: "Go to your cubicle and think outside the box!"  Tämä mainio pilapiirroshan on ilahduttanut viime aikoina LinkedIn-postauksissa.

Kun minä kävin yläastetta ja lukiota 1980-luvun alkupuolella, henkilökohtainen tietojenkäsittely oli vasta tuloillaan. Ohjelmoimme koulussa Basicillä laivanupotuspeliä ja totesin, että tuon tason puuhastelu saa riittää ja tuskin tarvitsen koskaan tietokonetaitoja.

Meni muutama kuukausi, ja ensimmäisessä kesätyöpaikassani minut istutettiin Kaypro-tietokoneen ääreen. Mustalla pohjalla välkkyivät vihreät kirjaimet ja näytön koko oli suunnilleen sama kuin isoimpien puhelinten näytöt tänä päivänä.

Kaypro oli hyvä kone ja se koukutti: näiden reilun 30 vuoden aikana on ollut aika harvoja päiviä, jolloin en olisi tehnyt jotain tietokoneella. Mutta Basicillä en ole ohjelmoinut.

Kun ensimmäistä kertaa luin ehdotuksesta, että lukioihin haluttaisiin ohjelmoinnin opetusta, niskakarvani nousivat pystyyn. Onneksi lähdin toimistolta ulos ja kuulin TTL:n IT-barometrin julkistustilaisuudessa Mika Heleniuksen esityksen. Lyhyesti sanottuna softa- ja ict-kasvatuksen pitäisi alkaa ala-asteelta ja saavuttaa sama asema kuin veistoluokilla on ollut aina.

Ehkä tuo on vielä kärjistyneempi kuin Heleniuksen esitys, mutta itsestäni se ajoi ulos vanhan Basic-mörön. Huomasin, että oma tylsä kokemus rajasi vieläkin ajatuksiani. Omasta itsestään olisi osattava tulla ulos.

Tämän ulkoistamisen voi ajatella vieläkin pidemmälle. Töitä tehdään nykyisin tiimeissä, ja tämä työskentelytapa, jossa jokainen antaa itsestään jotakin projektin toteutumiseksi, olisi hyvä oppia mahdollisimman nuorena.

 


Kuva Flickr-käyttäjältä Daniel Rehn, Creative Commons